”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään.…” (1. Moos. 2:18), mutta ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” (Mark. 6.31). Näihin kahteen raamatunkohtaan viittaa pastori Juhani Rekola (1916 – 1986) hahmotellessaan yksinäisyyden teologiaa.
Tukholmassa suomalaisten asunnottomien kanssa pääelämäntyönsä tehnyt Rekola esittää viisi – kuusi teesiä: Ottakaa yksinäisyys jo nyt vakavasti! Kerätkää yksinäisyyttä! Älkää korvatko keinotekoisesti yksinäisyyttä! Rakastakaa yksinäisyyttä! Älkää tehkö yksinäisyydestä epäjumalaa!
Kuudes teesi ei enää olekaan teesi, vaan Rekolan mukaan ennemmin ”yksinäisyyden teologia dogmiksi kiteytettynä”: Yksinäiset, jotka kulkevat yhdessä, ovat kaikkein väkevimmät.
Mitä tämä tarkoittaa?
Rekolan mukaan yksinäisyys on elämän myötä väistämätöntä, ja siksi se on otettava jo varhaisessa vaiheessa vakavasti.
Koska yksinäisyys on jokaiselle jossakin kohtaa elämää pakollista, on se pantava palvelemaan hyvää, kaunista ja arvokasta. Siksi sitä on kerättävä, hyvän käyttöaineena käytettäväksi.
Yksinäisyyttä ei pidä pelätä niin, että sitä pakenisi pakonomaiseen ystävyyteen. Ystävyys on liian kallista, että siitä tehtäisiin väline, ja toisaalta yksinäisyys on liian kallista menetettäväksi.
On asioita, joita voi selvittää vain yksinäisyydessä, niin kuin Jaakob painiessaan Jabbokin rannalla (1. Moos.32).
Yksinäisyys on tarkoitettu välineeksi, ei itsetarkoitukseksi. Siksi siihen ei pidä vetäytyä ja eristäytyä.
Rekolan kirjoitus ilmestyi alun perin keväällä 1973 Kyyhkysessä, Helsingin yliopiston teologiopiskelijoiden tiedekuntayhdistyksen lehdessä. Uuden kierroksen yksinäisyyden teologian teeseihin tuo nyt korona-ajan karanteeni ja monen kohdalla muuttunut arki.
Suomen kielessä yksinäisyys on sana, johon englannissa viitataan ainakin kahdella: solitude ja loneliness. Solitude kääntyy yksinäisyyttä paremmin yksinoloksi, loneliness on silkkaa yksinäisyyttä. Näihin molempiin tämä kummallinen kevät on pakottanut monet tutustumaan.
Rekola huomauttaa, että on olemassa sekä oikeaa että väärää yksinäisyyttä samalla tavoin, kuin on olemassa sekä oikeaa että väärää yhteyttä. Elämän traagisuuden ja paradoksit tuntevana hän jatkaa: ”Joskus oikea saattaa olla vahingollista, kun taas väärä voikin muodostua siunaukseksi.”
Mietin ihmisiä, kokonaisia ihmisryhmiä, jotka nyt koronan uhatessa pidetään erillään toisista varmuuden vuoksi. Mietin ihmisen itsemääräämisoikeutta, toimijuuden rajoja ja yhteisön sille asettamia ehtoja. Mietin sitä, mistä hyvä elämä eri ihmisille koostuu. Sitä, miten yksinäisyyttä, ei-toivottua, itse valitsematonta, voisi lievittää. Mietin inhimillistä kosketusta.
Jospa Jumalan armosta tämäkin kääntyy vielä hyväksi, tämä kaikki, kun erilaiset yksinäiset tunnistavat ja tunnustavat omaa tilaansa.
”Yksinäiset, jotka kulkevat yhdessä, ovat kaikkein väkevimmät.” Tätäkin on Kristuksen kirkko maan päällä.
Rekola, Juhani. 2019. Kirkas mystiikka. Kirjoituksia tieteestä, taiteesta ja teologiasta. Toim. Heimo Hatakka. Helsinki: Kirjapaja
Kati Jansa
diakonian hiippakuntasihteeri
