On sanonta, että hädässä ystävä tunnetaan – ja usein myös diakonia. Hätä on opettanut diakoniaa verkostoitumaan, hakemaan hankerahoituksia, löytämään hävikkiruokaa, laittamaan ruokaa kassiin ja lautaselle – yhä enemmän yhdessä niin yhteistyökumppaneiden kuin vapaaehtoisten kanssa. Me tarvitsemme toisiamme, emmekä vähiten nyt, kun uusi vuosi 2023 on alussa.
Kriisien myötä elämä on kallistunut, tuonut turvattomuutta, muutoksia yhteiskunnan rakenteisiin ja sen auttamisjärjestelmiin. Mitä tämä kaikki tarkoittaa inhimillistä hätää kärsivälle, kun rahat, ruoka, lämpö ja polttoaine ovat vähissä? Tai kun lähimpään kauppaanja auttamispisteeseen eivät julkiset kulkuneuvot kulje, matka on pitkä, tai nettiyhteyttä ei ole?
Diakoniassa on nähty, että heidän, jotka tarvitsevat apua eniten, on usein vaikein sitä saada. Osa meistä tahtoo viimeiseen saakka pärjätä omillaan, osa turhautuu tai ei jaksa etsiä apua – varsinkaan silloin, kun asiaa on hoidettava eteenpäin useammassa paikassa. Hätää ei ole aina helppo tehdä näkyväksi ja siitä kärsivää nähdä kokonaisvaltaisesti. Mutta ihmiset, jotka ovat saaneet apua, ovat usein helpottuneita, kun hätä vähänkin lievenee.
Mitä hyvää meillä on, mitä kannattaa säilyttää ja mitä sellaista, mikä ei enää tässä ajassa ole tarkoituksenmukaista?
Diakoniassa on huomattu yhteisen tekemisen ja olemisen voima: Yhteisvastuukeräys alkoi 72 vuotta sitten lapsiperheiden hädästä sotien jälkeen ja yhä sille on tarvetta. Tänä vuonna autetaan nuoria siellä, missä on kiusaamista ja väkivaltaa. On myös yhteisiä ruokapaikkoja, esim. diakonista kauppaa, mummonkammareita ja ystäväntupia. Yhdessä tekeminen vapaaehtoisena, kokemusasiantuntijana, diakoniatyöntekijänä tai sen kumppanina erilaisissa verkostostoissa on siis mahdollista. Kokemusasiantuntijoiden mukaan ottaminen on avannut silmiä ja luonut paikkoja, minne on matala kynnys tulla mukaan. Auttaa ja tulla autetuksi. Voisivatko nämä kokemukset olla vahvuuksiamme, kannattaisiko meidän tällaiseen toisiamme rohkaista ja kannustaa lisää?
Vahvistuisiko yhteinen työ ottamalla mukaan kokemusasiantuntijat jo käytäntöjen suunnitteluvaiheessa?
Yksi konkreettinen esimerkki on taloudellinen avustaminen. Putoaako hätänsä kanssa oleva joskus auttajatahojen väliin? Sosiaalityötä ja diakoniaa ohjaa ihmisarvoa ja ihmisen omaa toimijuutta kunnioittavat eettiset periaatteet. Lähimmäisenrakkaudeksikin sitä voi kutsua: tee toiselle niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. Yhteisen toiminnan kohteena on hätä, ei toinen ihminen. Jonkun näitä asioita tutkineen mukaan ”kuuleminen alkaa kunnioittamisesta, ilman kuulemista ei ole osallisuutta eikä vaikuttavuutta synny ilman osallisuutta”. Kokemukseni mukaan tämä on aika lailla totta.
Diakoniabarometrin 2022 mukaan diakoniatyöntekijöillä on vahva huoli diakonian asiakkaista, useampi kuin neljä viidestä näkee palveluohjauksen tarpeen kasvavan hyvinvointialueille siirryttäessä. Auttaisiko tieto työn vaikuttavuudesta: mitä hätä on, mikä siinä on auttanut ja mikä ei? Osaisimmeko ottaa kokemusasiantuntijat kumppaneiksi löytääksemme vaikuttavia auttamisen keinoja?
Auttaisiko lakien tulkintataito ja työelämän tietotaidon jakaminen: voisimmeko tulla kumppaneiksi toisillemme eri ammattirooleissa? Esimerkiksi, jos työmarkkinatuella olevan kaikki tulot tukineen ovat yhteensä noin 1000 euroa/kk, menot 1300 euroa/kk sisältäen sähkö-, vuokra, lääke-, ruoka-, ja puhelinmenot: rahat eivät riitä sähkölaskuun, ja talvikengätkin pitäisi ostaa. Mitä se sähkötuki tarkoittikaan? Tai se, kun asumiskulut ylittävät Kelan normit, jolloin ei synny toimeentulotukioikeutta?
Jalkapallossa on kyse vain pallon potkaisemisesta maaliin, mutta kyllä sekin on vaikeaa, jos on esteitä ja joukkueelta puuttuu yhteinen näkemys siitä, missä kukin on ja miten toimii. Me tarvitsemme toisiamme.
”Visio ilman toimintaa on päiväunta, toiminta ilman visiota on painajaista.”
Ellen Mantsinen,
Rautavaaran seurakunnan vt. diakoni