Huoneen nurkassa seisoo pakkaamista odottava matkalaukku, kesävaatteita pinossa tuolilla, pöydällä passi ja lentolippu. Lähes kaikki valmiina viikon kuluttua alkavaan työjaksoon Pyhällä Maalla. Paikallisen kirkon diakoniatyöntekijän kanssa on palaveerattu Teamsissa useita kertoja ja suunniteltu yhteistyön sisältöä. Odotus ja mielenkiinto tulevaa työjaksoa kohtaan on suuri.
Lauantai-aamuna istun aamukahvilla mieheni kanssa, kun puhelimeen pärähtää tekstiviesti: ”Hamas on hyökännyt Israeliin, satoja ihmisiä kuollut!” Seuraavat päivät kuluvat huolen ja hämmennyksen vallassa. Mitä nyt pitäisi tehdä? Ulkoministeriön matkustusrajoitukset ja lentojen peruutukset ratkaisevat asian matkan suhteen, mutta eivät poista paikallisten ihmisten tuen tarvetta. Omat valinnanmahdollisuudet tuntuvat epäoikeudenmukaiselta luksukselta, kun vain yhdellä klikkauksella voi peruuttaa lähtönsä, asettua turvalliseen sohvannurkkaan ja jatkaa elämää lintukodossaan.
”Tervehdys surullisesta ja haavoitetusta Pyhästä Maasta”, kirjoittaa paikallinen diakoniatyöntekijä. Minä katson peiliin ja kysyn, mikä on lähimmäisen rooli silloin, kun pientä ihmistä paljon suurempia mullistuksia tapahtuu? Silloin, kun omat auttamisen mahdollisuudet tuntuvat kutistuvan hyödyttömän pieniksi eikä voivottelu lämmitä ketään.
Joskus sanotaan, että auttamisen tarve on vain keino hälventää omaa pahaa oloaan maailman pahuuden edessä. Mutta eikö ole varsin terve ja luonnollinen reaktio, jos kaikenlainen vääryys, on se lähellä tai kaukana, aiheuttaa pahaa oloa? Aina kun yhteistä maailmaamme haavoitetaan, me jaamme osan tästä kivusta. Se lyö, ja sen tuleekin lyödä, säröjä myös niiden sieluihin, jotka katselevat toisten hätää välimatkan päästä.
Yli kaksi vuotta sitten alkanut hätä ukrainalaisten puolesta on kirvoittanut monenlaiseen auttamiseen joka puolella Eurooppaa. Myös Enon seurakunnassa innostuttiin kutomaan villasukkia pakolaisille, keräämään kynttilöitä sekä lääkkeitä ja Kirkon Ulkomaanavun rahalippaat täyttyivät ennätystahtiin. Mutta miten monta kertaa olemmekaan kuulleet, ettei siitä ole mitään hyötyä, nyt siellä jo liiat tavarat mätänevät, niillä tehdään bisnestä ja meitä naiiveja hölmöläisiä vain käytetään hyväksi…
Ihmiskunnan tuhoamisen vaikutukset ulottavat lonkeronsa pitkälle. Ne synnyttävät turvattomuutta ja näköalattomuutta. Kriisien ja katastrofien tulva saa välillä haukkomaan henkeä ja sen edessä helposti lamaantuu. Silloin voi omaa pahaa oloaan selittää pois vakuuttamalla itselleen, ettei minun panoksestani kuitenkaan olisi mitään hyötyä.
Tarve vaikuttaa asioihin ja korjata vääryyksiä on ihmiseen sisäänkirjoitettu eivätkä pienuuden tunne tai virheiden pelko saisi sitä tukahduttaa. Meillä kristityillä ei ole mitään syytä luovuttaa pahan edessä, sillä meillä on käsissämme maailman vaikuttavin keino: Rukous. Eikä pyyntömme Taivaalliselle Isälle tarvitse jymähtää yleiseen siunauksen toivomiseen tai voivotteluun vaan se voi parhaimmillaan olla jotain hyvin konkreettista ja henkilökohtaista. Jotain, mikä herättää juuri sinut ja minut toimimaan paremman tulevaisuuden eteen eikä anna tyytyä vain suruhymiöiden jakamiseen somessa.
Diakonissa Sari Korhonen
Enon seurakunta