Että kaikessa on koko ajan ollut kyse 1800-luvun lopulla alkaneesta ihmiskuvan muutoksesta. Sitä en ollut ihan näin tarkkaan ymmärtänyt. Että niin kuin tieteen ymmärrys puhalsi pannukakusta maapallon ja maailmankuva muuttui, samalla tavalla alkoivat erilaiset alistetut ja syrjään sysätyt ihmisryhmät nousta esiin ja laajentaa käsitystä siitä, millainen on ihminen ja kenelle myös kuuluu oikeus toimia ja vaikuttaa.
Ensin alkoivat isiensä ja miestensä vallasta irrottautua naiset. Maailmankirjat menivät siellä ja täällä sekaisin, kun naiset alkoivat kovaan ääneen vaatii äänioikeutta, mahdollisuutta opiskella ja mennä työhön. Samoihin aikoihin lakkasivat lapset suostumasta sukujensa jatkeiksi. Ja kuka meistä olisi enää valmis sulkemaan vammaiset yhteiskunnan ulkopuolelle, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten oli täysin normaalia, puhumattakaan, että pitäisimme ihonväriä tai kastia perusteena ihmisen arvolle tai asemalle?
Sitten nousivat esiin homoseksuaalit. Ensimmäiset julkisuuteen astuneet maksoivat siitä kovan hinnan. Vuoteen 1971 avoimuudesta sai rikostuomion. Vuoteen 1981 homoseksuaali leimattiin sairaaksi. Ilmapiiri oli kuitenkin 1960-luvulla muuttunut. Seksuaalinen vallankumous vapautti seksuaalisuuden kapeasta ja kalpeasta uomasta, johon se oli kirkon ja yhteiskunnan sanattomalla sopimuksella pakotettu.
Ei ihmisyys muutu. Se vain tulee näkyviin.
Hämmästyttävää on tämä: kesti vuosikymmeniä ennen kuin korkeasti koulutetut kirkon johtajat ja päättäjät alkoivat ymmärtää, että ihmisyys itsessään saati luomistyön arvo eivät ole muutoksessa. Vain ymmärryksemme ihmisen seksuaalisuuden ja sukupuolen todellisesta luonteesta muuttuu. Se, mikä viimeisten vuosikymmenien aikana on noussut esiin, on ollut olemassa aina.
Ymmärryksen laajeneminen koskee koko ihmiskuntaa ja etenee kaikkialla. ”Tämä ei ole meidän yhteisömme, kansamme tai maanosamme ongelma”, sanotaan yhä jossakin, mutta se tarkoittaa vain sokeutta sille, mikä on joutunut painumaan pinnan alle piiloon.
Paluu menneiden vuosisatojen perhekulttuuriin on mahdoton, ja muutospaine sitä ohjeellisena pitävien kirkkojen sisällä kasvaa. Totuudellisuus vaatii lähtökohdakseen sitä, mikä on totta.
Pyhät kirjoitukset perustelevat kastittomien ja homojen syrjinnän
Ahdistuneimmillaan muutoksen paine synnyttää syytöksiä salaliitoista ja ideologioista. Ikään kuin vuosisadat häpeässä ja näkymättömissä pysytelleet ihmiset valoon päästyään alkaisivat agitoida muitakin samaan näkyväksi tulemisen ja oman paikan etsimisen tuskaan. Tai ikään kuin toisenlainen perhe olisi uhka sille perheelle, jonka minä olen perustanut.
Ihminen on aina varjellut itseään uudelta. Ei ihme, että erilaisuus on ollut mielekästä tuomita saastaiseksi. Siitä antavat todisteen pyhät kirjoitukset, jotka yhä vielä kastimaissa perustelevat kastittomien ja kristillisissä yhteisöissä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjinnän. Kristillisen vakaumuksen kylkeen kasvaa luterilais-körttiläisittäin hämmentävä puhtauden ja toisista parempana erottautumisen vaade.
Ihmiset elävät elämäänsä omalla tavallaan joka tapauksessa
Lasten kasvusta ja parisuhteen onnesta kiinnostunut kirkko voisi perhettä tukeakseen kääntää katseensa perheen muodosta sen sisältöön. Että tärkeää ei olisikaan se, ketkä perheen muodostavat vaan kuinka perheessä voidaan.
Jeesus ei sanonut: varjele puhtauttasi. Jeesus sanoi: mene kaikkeen maailmaan. Se on uteliaan kirkon lähetyskäsky. Utelias kirkko ei arvioi toisten elämänratkaisuja. Ihmiset elävät elämäänsä omalla tavallaan joka tapauksessa. Utelias kirkko kiinnostuu siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Sen käsi ei ole sormen pystyyn ojentamista vaan joukkoon liittämistä varten.
Kaisa Raittila on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, jonka juuri ilmestynyt kirja Yhteyden rakentajat kertoo kirkon yhdenvertaisuuden hitaasta mutta vääjäämättä etenevästä rakennustyömaasta viimeisen viiden vuosikymmenen ajalta.