Amerikkalaispastori Nadia Bolz-Weberiltä kysyttiin, mikä piirre hänessä itsessään on hänelle hankalin. Bolz-Weber vaikenee, laskee päänsä, kiepahtaa kiusaantuneena pyörötuolissa ympäri ja puuskahtaa viimein kameraa katsoen: ”Needy. Being needy.” Se, että tarvitsen.
Tarvitsevuudesta ei välttämättä puhuta paljon kristillisessä etiikassa. Ennemminkin Paavali kehottaa ihmisiä kantamaan toisensa kuormia täyttääkseen Kristuksen lain (Gal.6:2), ja saksalaismarttyyri Dietrich Bonhoefferille usko on ”osallistumista Jeesuksen kärsimyksiin tässä maailmassa” ja ”toisia varten olemista”.
Galatalaiskirjeen kohdassa teksti vieläpä jatkuu. Sen jälkeen, kun Paavali on kehottanut tutkimaan vain omia tekojaan ja olemaan vertaamatta itseään toisiin, hän toteaa: ”Jokaisen on kannettava oma kuormansa.” (Gal 6:5)
Moni erilaisissa ihmis- ja palveluammateissa toimiva, toisia varten työtä tekevä, tuntuu sisäistäneen tuon jakeen liiankin hyvin.
Helsingin Sanomien artikkelissa 10.2.2021 psykologi Satu Lähteenkorva kertoo tapaavansa työssään vahvuuteen sairastuneita ihmisiä. Nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan muita, mutta omista vaikeuksistaan he pyrkivät selviämään yksin. He eivät anna itselleen lupaa olla tarvitsevia eivätkä missään tapauksessa tahdo tuottaa muille pettymyksiä. Ei-sana on vaikea sanoa, pyynnöistä kieltäytyminen on usein mahdotonta. Omista rajoista kiinnipitäminen käy kiristyvien aikataulujen ja paineiden keskellä koko ajan vaikeammaksi.
Vahvuuteen sairastuneelle elämä on loppumaton yksilösuoritteinen temppurata, jossa ei ole taukopaikkoja näkyvissä.
Lähteenkorva kuvaa, miten vahvuuteen sairastuminen periytyy kasvatuksen kautta. Vanhemmalta omaksuttu vahva toimintatapa vahvistuu, sillä siitä kehutaan niin koulu- kuin työelämässä. Itseohjautuvat, aktiiviset ja tunnolliset vastuunkantajat keräävät kehuja. ”Miten sitä voisi tajuta, että vahvuuteen sairastuminen on ongelma, kun sanotaan, että on unelmatyöntekijä?” kysyy Lähteenkorva.
Eri elämänaloja suorittaessaan vahvuuteen sairastunut kadottaa näköpiiristään sen, mitä todellisuudessa kaipaa ja tahtoo. Hän uupuu ja pahimmillaan katkeroituu.
Mikä sitten avuksi?
Lähteenkorva kertoo omakohtaisesta kokemuksesta, jonka kautta hän viimein tajusi: ei tarvitse jaksaa! Kaikkea ei kuulu vain sietää! Apu löytyi toisten ihmisten kautta. Liian paljon toisia varten ollut ihminen sai avun – kyllä – toisten ihmisten kautta, kun suostui omaan tarvitsevuuteensa. Hän huomasi, että voi elää toisin kuin siihen asti oli tehnyt.
Haethan apua ajoissa. Nykäisethän toista ihmistä hihasta, jos huomaat avuntarvetta. Tukenasi työelämän kysymyksissä ovat mm. esimiehet, työsuojeluhenkilöstö, työterveyshuolto, työnohjaajat ja hengelliset ohjaajat.
Ja hän itse, joka antaa elämän. Tarvitsevuudenkin.
Kati Jansa
hiippakuntasihteeri