Istun kirkossa isoveljien vieressä ja puristan kourassa kolehtikolikkoa. Olo on juhlava ja se pistää vähän supisemaan. Veljet koittavat hyssytellä, mutta onhan asiat sanottava, kun ne kerran tulevat mieleen. Siinä tohinassa nyrkkiin puristettu kolikko lipsahtaa penkin alle ja minä perässä. Seuraavassa hetkessä huomaan, että minua talutetaan kirkosta ulos – veljen selitys tilanteessa: ”ei saa olla pidempään, jos ei kerran ole rahaakaan”.
Seison jouluaamun kirkossa isän ja äidin kanssa. Rippikoulumerkintä olisi luvassa tästä käynnistä. Kirkko on tupaten täynnä. Alkaa tulla kuuma ja hankala olla. Yllätyksekseni havahdun, kun minua kammetaan pystyyn lattialta. Taju oli mennyt ja minua vietiin pois kahden puolen taluttamalla.
Kuljen ristisaatossa Tampereen tuomiokirkossa. Kohta harteilleni lasketaan stola – Kristuksen ies. En ehkä koe kovin suurta valmiutta ja varmuutta, pikemminkin epäkelpoisuutta ja alamittaisuutta. Kuitenkin otan viran vastaan ja saatossa minut ohjataan myös ulos kirkosta.
Istun jakkaralla pienessä talossa Andien vuorilla Boliviassa noin viisi kilometriä lähempänä taivasta. On menossa luterilainen jumalanpalvelus, jonka päättyessä huomaan, että liturgilta unohtuivat niin uskontunnustus kuin Herran siunauskin. Jumalanpalveluksen jälkeen minut saatettiin pihalle, jossa maahan levitetylle kankaalle emännät esiliinoistaan laskivat aterian yhdessä jaettavaksi.
Nökötän toimistossa ja mietin seurakuntani jumalanpalveluselämää: onko kuorisäännöt kunnossa? Pelaako äänentoisto? Toteuttavatko kaikki jumalanpalvelusoppaan ohjeita? Onko lapset huomioitu, entä ehtoollisaineiden jälkikäsittely? Tuskan hiki alkaa nousta pintaan. Siellä sun täällä taitaa olla puutteita. Kunpa kukaan ei huomaisi. Paine kasvaa, jospa joku päästäisi paineen alta.
Vierailen työkaverin kirkossa tärkeässä messussa – seurakunta vastaanottaa uuden työntekijän. Johdantosanat jäävät soimaan mieleeni: ”Olemme tulleet kirkkoon jumalanpalvelukseen. Täällä Jumala palvelee meitä.”
On kuin Luoja itse puhuisi vaivatulle sielulle: ”sinä se luulet pitäväsi messuja ja palvelevasi Jumalaa – mutta eihän se niin ole – minäpä se palvelen sinua!”
Edelleen tahdon valmistautua messuun huolella. Edelleen sitoudun tinkimättömästi yhteisiin sääntöihin. Mutta kaiken paineen keskellä pidän kirkkaasti mielessäni, että Jumalan perheväen keskellä se on isäntä itse, joka palvelee lapsiaan.
Reijo Leino
Järvi-Kuopion kirkkoherra
