Sydän hakkasi ja kädet puristuivat rattiin, kun auto heittelehti loskaisella tiellä. Etsin katseellani taloa numero 790. Vihdoin löytyi tienvarresta oikea kyltti, mutta, voi ei, talo siinteli kaukana ja sinne näytti kääntyvän vielä huonompi tie! Kuoppainen, märkää lunta täynnä oleva traktoritie. Auton takakontissa oli kuusi litraa maitoa, neljä litraa mehua, perunoita… yhteensä kolme pahvilaatikollista ruokaa. Millä ihmeellä saisin ruokatilauksen perille? Ja vielä isompi kysymys, miten tällaisessa paikassa yleensä voi vanhempi pariskunta elää ja selviytyä?
Pienellä paikkakunnalla saattaa diakoniatyöntekijä erehtyä luulemaan tuntevansa kaikki ihmiset jo niin hyvin, että tietää tarkasti avuntarpeet. Poikkeusaika ja apua tarjoavien tahojen näkyvyys julkisuudessa on kuitenkin selvästi madaltanut kynnystä hakea apua. Vaikka ongelmat eivät suoranaisesti liittyisi korona-epidemiaan, avunpyytäminen näyttää nyt tulleen hyväksytymmäksi. Asiointi- ja keskusteluapuun tulleiden pyyntöjen kautta on noussut esiin lisää yksin eläviä ikäihmisiä tai jo pitkään taloudellisten huolten kanssa sinnitelleitä nuoria. Ihmiset ovat taitavia pitämään kulisseja pystyssä ja kun avun tarvitseminen koetaan epäonnistumisena, sitä ei myöskään haeta. Näitä lukkoja poikkeusaika on osittain avannut. Etsivää työtä, jota aina peräänkuulutetaan, mutta jota käytännössä ei koskaan ole aikaa tehdä, tulee nyt poikkeusolojen ansiosta hoidettua ihan sattumalta.
Enon seurakunnan hävikkiruokajaoissa kävijöiden määrä on poikkeusajan alkamisen jälkeen noussut 30 %. Olen itse suhtautunut ruokajonoihin aina hieman epäillen. Ympäristösuojelun näkökulmasta toiminta on varmasti järkevää, mutta entä asiakkaiden kannalta? Tukeeko ruoka-apu pitkällä tähtäimellä ihmisten elämänhallintaa vai pikemminkin mahdollistaa päihteiden väärinkäyttöä tai vastuutonta rahantuhlausta? Onko ihmisarvoa alentavaa ylläpitää apartheidiä muistuttavaa toimintaa, jossa köyhät hakevat ruokansa eri paikasta kuin rikkaat? Vastaukset eivät varmasti ole yksiselitteisiä, mutta viime aikoina saamani palaute puhuu sen puolesta, että ruoka-avulle on asiakkaiden omasta mielestä edelleen kasvava tarve. ”Ruoka-apu on meille elintärkeä selviytyäksemme arjesta”, ”ruokajako on itselleni tärkeintä, mitä tällä paikkakunnalla nykyään tapahtuu”, ”olen ollut kaksi päivää syömättä, ilman tätä kassia olisin saanut ruokaa vasta ensi viikolla”.
Palatakseni vielä taloon numero 790. Aina eivät asiat ole kuitenkaan niin huonosti kuin äkkiseltään voisi luulla. Löytäessäni tuon hyvin vaatimattoman mökin metsän siimeksestä ja siellä asuvan ikääntyneen pariskunnan, olin kovin tyytyväinen itseeni ja ajattelin nyt toteuttavani mitä puhtaimmin kirkkolain pykälää ”niiden auttamisesta, joita kukaan muu ei auta”. Portailla minua odotti kuitenkin varsin pirteä rouva, joka oli aidon onnellinen asuessaan rakkaassa kodissaan. ”Voi, sisar, emme me muuten tarvitsisi mitään apua, meillä on kaikki oikein hyvin, mutta kun se pääministeri kielsi menemästä kauppaan…”
Sari Korhonen
Diakonissa, Enon seurakunta
