Vuoden vaihteen tienoilla on ollut tapana tarkastella mennyttä vuotta ja pohtia osin sen pohjalta, miten meillä menee nyt ja pitääkö meidän tehdä jotain jatkossa toisin. Tätä kirjoittaessa tiedossani ei ole vielä koko viime vuoden saldoa Kuopion hiippakunnan osalta, mutta tässä joitain tietoja.
Seurakuntia meillä on vuonna 2020 47, rovastikuntia viisi ja seurakuntayhtymiä kolme. Kokonaan uusi seurakunta on entisten Tervon ja Vesannon seurakuntien alueista muodostettu Niiniveden seurakunta, sille toivotamme menestystä ja onnea uuteen. Entinen Valtimon seurakunta taas kuuluu nykyisin Nurmeksen seurakuntaan. Toisesta hiippakunnasta meille siirtyi kaksi seurakuntaa. Tervetuloa Tohmajärven ja Kiteen seurakunnat! Vastaavasti meiltä siirtyi muihin hiippakuntiin peräti viisi seurakuntaa: Vaala, Pyhäjärvi, Hankasalmi, Konnevesi ja Pieksämäki. Kiitos heille pitkäaikaisesta yhteistyöstä ja kaikkea hyvää uudessa hiippakunnassa.
Viime marraskuun lopussa seurakuntalaisia alueellamme asui 371 739 henkilöä, nyt vuoden vaihteen jälkeen huomattavasti vähemmän noiden hiippakuntarajojen tarkistuksen johdosta. Hiippakuntarajauudistus ei todennäköisesti vaikuttanut kenenkään kirkkoon kuulumiseen, mutta moni muu asia kylläkin: viime vuoden marraskuun loppuun mennessä kirkosta erosi Kuopion hiippakunnan alueella 3 224 jäsentä, liittyi 1 174. Samaan ajankohtaan mennessä hiippakunnan väkiluku oli pudonnut yhdentoista kuukauden aikana peräti 4 879 hengellä, siis noin yhden pienehkön seurakunnan verran. Jatkuukohan tämä kehitys pitkään ja mitä meidän pitäisi sille tehdä? Itä-Suomen kolmen maakunnan kattavan hiippakuntamme alueella kuolee aika tarkasti kaksi kertaa niin suuri määrä seurakunnan jäseniä kuin uusia kastetaan. Muuttoliikkeen vaikutus ei ole koko aluetta tarkastellen kovin suuri. Kirkosta eronneiden määrä sitä vastoin on sitä luokkaa, että sillä on jo vaikutusta seurakuntien talouteen.
Seurakuntien talous onkin yksi suurista huolenaiheista nyt ja tulevaisuudessa. Nyt viimeistään pitäisi kaikkien päättäjien herätä katsomaan tilannetta oman seurakuntansa – ja miksei myös naapurien – kohdalla. On vastuutonta ajatella, että ”kyllä me tämän vaalikauden pärjäämme vaikka myymällä metsää vähän enemmän, huolehtikoot toiset sitten jatkosta”. Taloudenhoito ei ole kirkon tärkein tehtävä, mutta kun rahat loppuvat, ei ole enää varaa pitää henkilöstöä ja kiinteistöistäkin on pakko vähitellen luopua. Nyt jo hiippakunnassamme on seurakuntia, joiden voimavarat eivät riitä kirkkolaissa ja -järjestyksessä mainittujen seurakunnan tehtävien hoitamiseen. Eikä tulevaisuus näytä mitenkään valoisammalta.
Kirkon olemassaolon kannalta jäsenmäärän hiipuminen tai talouden rajukaan heikkeneminen ei kuitenkaan ole kuolinisku. Joku saattaa nähdä siinä kehityksessä myönteisiäkin piirteitä. Ehkä seurakuntien toiminta ei jatkossa ole niin työntekijäkeskeistä, kuin se tähän asti on ollut. Ehkä seurakunnissa opitaan olemaan läsnä myös muualla kuin kirkon tiloissa ja kohtaamaan ihmisiä uudella tavalla. Ehkä. Mutta ei se itsestään selvää ole. Uuteen siirtyminen on kova haaste ajattelulle ja identiteetille. Se vaatii myös uskallusta ja luottamusta toinen toisiimme.
Otsikon kysymykseen vastausta ei kuitenkaan kannata hakea pelkästään tilastoista tai rakenteista. Niitä tärkeämpää on kirkon sanoman uskottavuus ja puhuttelevuus. Elämmekö me niin kuin opetamme? Otammeko todesta kasteessa saamamme kutsun Kristuksen seuraamiseen? Haluanko rakastaa ja mitä se minulta oikeasti vaatii? Omaa itseä kauempaa ei tarvitse vastausta etsiä. Itsensä tutkimisen peili antaa vastauksen siihen, miten minulla menee ja minkälaista muutosta tarvitsen.
Siunausta alkaneelle vuodelle ja monia armorikkaita vuosia Kuopion hiippakunnan seurakuntien vastuunkantajille! Siunausta myös sinulle, joka luet tätä blogia. Olkoon Herra kanssasi tänäkin vuonna ja auttakoon hän sinua löytämään oikeita ratkaisuja elämän suurten kysymysten äärellä.
Sakari Häkkinen, hiippakuntadekaani, TT