Joka luulee, että kristinuskon ydin on joissakin oppilauselmissa, erehtyy. Aluksi ei ollut oppi, vaan ateria. Jeesuksen ystävät kokoontuivat yhteen viettämään ateriaa, juhlimaan ja iloa pitämään. Aterian aikana jaettiin paitsi leipä ja viini, myös ilot ja surut. Siinä syömisen lomassa keskusteltiin Jeesuksen kanssa. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sanomisiansa muisteltiin ja niistä keskusteltiin. ”Mitä hän sanoi ja mitä hän sanomisellaan tarkoitti?” Siitä käytiin keskustelua.
Ateriaa vietettiin aluksi jonkun muita varakkaamman miehen tai naisen talossa, vasta paljon myöhemmin kirkoissa. Isännälle ja emännälle oli kunnia-asia palvella toisia. Ehkä tuollekaan aterialle eivät olleet kaikki tervetulleita. Kokoontumispaikkana olleen talon isäntä tai emäntä laittoi aterian valmiiksi ja kutsui osallistujat. Merkillepantavaa kuitenkin on, että mukaan ei kutsuttu vain varakkaita ja monenlaisissa muissa pippaloissa pyöriviä vakiovieraita, vaan erityisesti köyhiä ja yhteiskunnan marginaalissa olevia. Heille ateria tuli tarpeeseen, mutta ei ainoastaan vähävaraisuuden vuoksi. Tälle aterialle heidät hyväksyttiin osana Jeesuksen seuraajien yhteisöä. Yhteisöllisyydellä lienee ollut vähintään yhtä suuri merkitys kuin nälän lähtemisellä.
Nyt, pari tuhatta vuotta myöhemmin, kirkkomme pohtii keinoja kohdata oman aikamme ihmisiä sillä tavoin, että sanoma Jeesuksesta olisi merkityksellinen. Miten voisimme palata tuohon perin yksinkertaiselta vaikuttavaan ateriayhteyteen? Ne tulevat, joilla on nälkä ja jotka eivät saa muualta ravintoa. Oli sitten kyse aineellisesta, henkisestä tai hengellisestä nälästä. Onneksi meillä on seurakuntia, jotka ovat todella panostaneet yhteisiin aterioihin. Niiden toteuttamisessa tarvitaan sitoutunutta väkeä, joka ei takerru opillisiin kysymyksiin, vaan jota motivoi rakkaus. Rakkauden nälkäisiä ei aja yhteen oppi, vaan ihmisen ikävä toisen luo.
Hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen