Mielessäni on kuva maalauksesta, josta saattohoitopäätöksen saanut potilas kertoi. Tuo maalaus esittää Kuolemantanssia. Kuolemantanssimaalaus kuvaa luurangon muotoon henkilöityneen kuoleman, joka vuorollaan kutsuu kanssaan tanssimaan ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, kutsun tanssiin sai niin munkki ja paavi kuin maanviljelijä ja keisari. Potilas totesi omaan sarkastiseen tyyliinsä, että nyt on sitten hänelle kutsu käynyt. Nämä Kuolemantanssiksi kutsutut maalaukset yleistyivät keskiajalla ruttoepidemian aikana. Maalaukset kuvasivat osuvasti kuoleman tasa-arvoistavaa vaikutusta, näihin tansseihin saa kerran jokainen kutsun. Ajat ja taudit muuttuvat, mutta perusasiat pysyvät samoina. Kuoleman uhan edessä olemme kaikki ihmisinä tasa-arvoisia, eikä puhe tasa-arvosta jää vain sanojen tasolle. Tämä oli potilaalle maalauksen lohdullinen sanoma.
Olen tehnyt työtä sairaiden ja kuolevien parissa pitkään. Kuolema on ollut keskeinen puheenaihe potilaiden ja henkilökunnan kanssa . Onko joku nyt korona-aikana toisin potilaiden ja henkilökunnan kanssa keskustellessani? Eikö korona ole sairaus muiden joukossa? Onko minulla erityistä syytä kysyä, missä Jumala on korona-aikana, kun viikoittain kuulen potilailta saman kysymyksen. Onko Jumala hylännyt minut? Eikö Jumala kuule minua? Rankaiseeko Jumala minua? Onko Jumala koston Jumala?
Mikä sitten korona-ajan kyselyissä on toisin?
Koronavirus ei tehnyt elämästä hetkessä hallitsematonta ja arvaamatonta. Ihmiselämä on aina ollut sitä. Yksi virhe liikenteessä voi muuttaa loppuelämän tai kyhmy vatsassa voi olla lopunalkua. Mutta Korona toi elämän hallitsemattomuuden ja arvaamattomuuden konkreettisesti läsnäolevaksi arkiseen elämäämme. Uutisissa tulvivat luvut koronaan sairastuneista ja menehtyneistä sekä päivittäisistä tartuntaketjuista eivät jää huomaamatta, vaikka moni niin toivoisi. Espanjan puistoihin rahdatut konttiruumishuoneet ovat piirtyneet mieliimme, eikä niitä tahdo helposti saada pois ajatuksista. Koronavirus on pieni ja näkymätön, mutta sen jäljet näkyvät arjessa. Koronavirus ei synnyttänyt kysymystä missä Jumala on? Vaan kysymys muuttui ajankohtaiseksi ihmisten huulille. Kun kuoleman läsnäolo elämässä on näin konkreettista, heilauttaa se turvallisuudentunnettamme, kuolema ja kuoleman pelko ovat tulleet osaksi elämää.
Korona katkoo yhteyksiä
Olen saanut hauskoja meemejä , jotka ovat käsitelleet etäyhteyksien katkeamista etätyön aikana. Nettiyhteydenpitoon tarkoitetut sovellutukset yleistyivät vauhdilla ihmisten siirryttyä etätöihin. Melko yleisiä tuntuvat olevan myös ne hetket, jolloin nämä yhteydet eivät toimi. Korona katkoo kuitenkin yhteyksiä syvemmällä tasolla. Se eristää meitä ihmisiä toinen toisistamme. Se estää meitä koskettamasta toisiamme lohduttavasti. Yhteyden puute heikentää myös sitä vertaistukea, jota tarvitsemme toisiltamme uskoaksemme Jumalaan ja luottaaksemme Hänen läsnäoloonsa vaikeina aikoina. Korona haastaa seurakuntayhteyttä ja tätä yhteyttä tuovaa kirkkoa.
Yhteys, jälleennäkemisen toivo ja iankaikkinen elämä ovat saaneet konkreettisemman merkityksen koronan myötä. Jälleennäkemisen toivo ei jää vain siunauspuheiden teemaksi, vaan korona-aikana se kuvastaa ihmisen kaipausta toisen luo. Se muistuttaa yhteydestä, joka vielä helmikuussa oli arkipäivää.
Kuoleman myötä kaipaus ulottuu menetettyihin ihmissuhteisiin saakka. Joku saattaa nähdä yöllä lohduttavia unia edesmenneistä rakkaistaan, toinen taas näkee talvisella tähtitaivaalle lupauksen yhteydestä. Kirkon alttarilla on lohduttava merkitys. Se symboloi meille sitä, että yhteys säilyy ja jatkuu alttarikaiteen näkymättömälle puolelle menneiden sukupolvien kanssa. Vaikeina aikoina poisnukkuneet rakkaamme lohduttavat meitä. He ovat läsnä ehtoollispöydässä rohkaisten ja vahvistaen meitä. Puoliympyränmuotoinen alttarikaide on toivon merkki. Toivoa on vaikka emme näe. Jumala on vaikka emme hänen läsnäoloaan tunne. Alttarin takana on alttaritaulu, kuva elämästä: Seimeen kapaloitu Jeesus- lapsi, Jeesus parantamassa sairasta, opettamassa oppilaitaan. Vaikeina aikoina tarvitaan kuvia ja viestejä uskosta ja toivosta. Näkeminen auttaa uskomaan ja pitää yllä toivoa. Kuoleman tanssin rinnalle piirtyy mieleemme kuva toivosta.
Annamaija Louheranta, sairaalapastori, Kuopio