Perehdyin vt. kirkkoherran tehtävääni lukemalla edellisen piispantarkastuksen raporttia. Raportissa yhdeksi kehittämistehtäväksi seurakunnalle annettiin jumalanpalveluksen kehittäminen ja monipuolistaminen.
Nyt muutama vuosi piispantarkastuksen jälkeen havahduin pohtimaan jumalanpalveluselämän kehittämisen suuntaa. On tehty paljon hyviä asioita: on verkostoiduttu järjestöjen kanssa, on tuettu vapaaehtoisuutta, rippikouluun on integroitu vahvempaa jumalanpalvelusosallisuutta, parannettu äänentoistoa, on edistetty saarnataitoa ja järjestetty perhetapahtumia perhemessujen yhteyteen.
Jokaviikkoisten jumalanpalvelusten kannattelijoita ovat edelleen uskollisesti kirkossa käyvät 2-3 prosenttia jäsenistä. Jonkin verran tehty työ on tuottanut tulosta, mutta mitä tavoitteita seuraavaksi tulisi asettaa, jotta osallistujien määrä kasvaisi?
Määrälliset tavoitteet ovat turhia, jollei jumalanpalveluksen yhteyttä seurakuntalaisen elämään kyetä rakentamaan merkityksiä tuottavaksi. Tähän lauseeseen sisältyy kaksi haastetta: jumalanpalveluksen yhteys seurakuntalaisen elämään ja merkitysten tuottaminen.
Yhteys synnytetään kohtaamisosaamisella. Siihen kohtaamisen kirkon strategia patistaa seurakuntia:
”Miten hyvin tunnemme toisemme? Miten tuemme mahdollisuutta Pyhän kohtaamiseen? Miten etsintään ja epäilyihin suhtaudutaan? Miten eri-ikäiset ihmiset kohdataan seurakunnassa? Miten kirkon sanoma kohtaa ihmisten tarpeet?”
Kohtaamisessa tärkeintä on ihminen. Ihmisen historia, tarpeet ja tunteet heijastuvat kohtaamiseen. Tämä kaikki murtautuu esiin myös seurakunnan tilaisuuteen hakeutumisen hetkellä. Näitä kohtaamisen hetkiä on Suomessa vuosittain miljoonia tuhansissa erilaisissa konteksteissa. Nyt mielessäni on erityisesti jumalanpalvelus: millainen kohtaamisen hetki se on?
Joskus se on kohtaamattomuutta, kiireistä suorittamista ja kaavamaisuuteen ajautuvaa. Kysyin teini-ikäiseltä Nooalta, mitä pitäisi tehdä, jotta jumalanpalvelus olisi sydäntä avartava, dialoginen ja lämmin hetki pyhän sanoittamisen ja kokemisen äärellä: ”ei sitä millään tekniikalla saa aikaiseksi!” Nooa vastasi.
Nooan kanssa on helppo olla samaa mieltä. Liiallinen touhotus voi peittää läsnäolon, hiljentymisen ja levollisen dialogin. En tarkoita, etteikö pitäisi valmistautua ja noudattaa totuttuja kaavoja ja järjestystä. Ajattelen, että jumalanpalveluksen on hyvä rakentua molemmista elementeistä: suostumisesta tilannesidonnaisuuteen ja kaavaa noudattavaan järjestykseen.
Yhdelle kaavat ja järjestys ovat pyhyyden ja totuuden mittari, toiselle ne ovat inhimillisen lämmön ja vuorovaikutuksen jäykistäjiä. Yhdelle papin spontaani ja kyselevä puhe tuottaa myötähäpeää, toiselle se avaa aarrearkun. Onneksi on erilaisia jumalanpalveluksia ja aidosti omanlaisiaan kirkon työntekijöitä.
Merkitysten tuottaminen – onko se tehdastyötä? Ei, sillä merkityksiä ei voi konkreettisesti tuottaa. Merkitykset rakentuvat osallisuudesta. Osallisuuteen kasvetaan ja kasvuun tarvitaan oppaita, jotka kulkevat vierellä ja yhdessä kysellen auttavat etsimään ja löytämään. Jumalanpalvelus voi olla se paikka, jossa jokainen osallistuja on toisilleen tällainen vierelläkulkija.
Mikko Huhtala
Vt. kirkkoherra
Valtimon seurakunta
