Presidentinvaalit tulivat ja menivät, uutisointia oli kaiketi riittävästi, niin että kaikki saivat rakennusaineita muodostaa käsityksen siitä, miten noin niin kuin omasta mielestä meni. Itseäni hämmensi kovasti sellainen uutisointi, että mitä kaikkea seuraa ja mitä kaikkea kauheaa tapahtuu niille puolueille, joiden ehdokkaat saavat paljon vähemmän ääniä kuin mitä galluppien mukainen puoluekannatus edellyttäisi, miten noloa se on heille ja miten se vaikuttaa tulevaan puoluekannatukseen. No. Presidentinvaalien jälkeen tammikuun lopussa tuli ensimmäinen puoluekannatusmittaus. Siinä ei näkynyt mitään kovin suurta muutosta edelliseen. Ensimmäisenä tuli mieleen ajatus, että olikohan presidentinvaalikeskustelussa paljon melua tyhjästä. Eri vaalit, erilainen äänestyskäyttäytyminen. Ja nyt paluu arkeen.
Nykyisessä viestintäilmastossa hämmentää se, miten paljon viestinnässä on mukana kiihkeyttä ja ylisanoja. Ollaanko kaikenlaisen viestinnän runsauden keskellä niin turtuneita, että erottuminen edellyttää entistä voimakkaampaa kieltä ja ilmaisua. Ukkossateen uhatessa ”pelottava myrskyrintama vyöryy Suomeen!” ”Lämpö vyöryy Suomeen –Tällaista ei ole nähty koko kesänä”. ” Lunta vyöryy Suomeen Puolasta asti – varoitus autoilijoille torstaiaamuksi”. En muista, että minun nuoruudessani sää olisi ”vyörynyt”, mutta nykyisin se tekee sitä otsikoiden mukaan aika usein. Myös käytettyjä autoja, ukrainalaispakolaisia ja tanskalaisia leluja vyöryy Suomeen. Sitäkin mietin, että mikä olisi vielä voimakkaampi ilmaisu, jos vyöryminen väljähtyy?
Minua hämmentää myös se kielteisen puheen määrä, joka päivittäin tulee vastaan. Työhyvinvointitutkimus on selvittänyt, että kielteinen puhe ja selän takana pahan puhuminen lisää työpahoinvointia. Työpahoinvointi heikentää työkykyä ja vähentää siten käytettävissä olevia resursseja. Eli maksaa enemmän. Kikyssä haettiin tietyillä toimenpiteillä muistaakseni 5 prosentin tuottavuuden lisäystä. Väitän, että työyhteisö, jossa on paljon työpahoinvointia, saisi 20 % lisää tuottavuutta ja resursseja, kun osaamista lisättäisiin työhyvinvoinnin johtamisessa ja toteuttamisessa. Se tarkoittaa 10 henkilön työyhteisössä kahden henkilön työpanosta. Tämä vaatii luonnollisesti muitakin toimenpiteitä, kun selän takana pahan puhumisen lopettamista, mutta kyllä kielteisyys kaiken kaikkiaan on kuormittava ja uuvuttava tekijä yhteisössä kuin yhteisössä.
Mutta palataanpa tähän yleiseen mediailmastoon. Olemmeko sillä tiellä, jossa ainut keino lunastaa paikkansa yhteiskunnassa ja elää merkityksellistä elämää onnistuu vain toisia painamalla ja arvostelemalla. Häviääkö aito dialogi oikeassa olijoiden ylivaltaan? Onko haukkumisesta ja kiroilemisesta tullut ”normaalia” käyttäytymistä? Ajautuuko kirkko myös tähän pyörteeseen, jolloin puhe lähimmäisenrakkaudesta ja toivosta häviää retoriikassa taka-alalle. Miten voin itse osaltani parhaiten tehdä parannusta tässä asiassa?
Tällaisia olen hämmentyneenä miettinyt viime aikoina.
