Entäs ne muut uskonnot? (Ja teologian tekemisen menetelmistä), hiippakuntasihteeri Jukka Helle
18.6.2018
Huolimatta jokakeväisen Suvivirsi-keskustelun tavanomaisesta lopputuloksesta, että kyllä sitä Suvivirttä sopii koulujen päättäjäisissä laulaa ja että Suvivirsi kuuluu olennaisesti meidän suomalaiseen kulttuuriin, on luterilaisen yhtenäiskulttuurin aika Suomessa ohi. Kulttuurin murenemista eivät ilmennä ainoastaan ne ihmiset, jotka jättävät kirkon jäsenyyden tai joita ”kirkon touhut” eivät vain muuten kiinnosta, vaan myös Suomessa jo tukevasti läsnä olevat muut uskonnot ja erilaiset vakaumukselliset virtaukset.
Tästä kulttuurisesta murroksesta lausutaan tuoreessa kirkollisessa dokumentissa mm. näin: ” Kirkko viestii yhä useammin evankeliumia ihmisille, joille valaistuminen on tutumpi käsite kuin vanhurskauttaminen.”
Mitä ”niistä”, noista toisten uskontojen ja vakaumusten kannattajista pitäisi sanoa? Lyhyessä blogissa ei ole mahdollista ottaa koko tuota yhä kasvavaa vakaumusten kirjoa luupin alla. Siksi tässä seuraakin vain muutamia alustavia ajatuksia. Ja samaan syssyyn tulee pieni pläjäys teologian tekemisestä.
Teologiaa, niin kuin kai joitakin muita tieteitä, voi harjoittaa ainakin kahden menetelmän keinoin. Ensimmäistä sanotaan deduktiiviseksi menetelmäksi. Toinen on induktiivinen menetelmä. Deduktiivinen lähestymistapa on, että kaivetaan esille tärkeät asiakirjat ja pyritään löytämään niistä löytyvän aineiston pohjalta vastaukset. Aina tämä ei ole helppoa; ajateltakoon vaikka esimerkkiä, jossa jokin dokumentti on kirjoitettu 500 vuotta sitten, tai 1000 vuotta sitten. Ehkä ei löydykään suoria vastauksia niihin kysymyksiin ja haasteisiin, joita tänään kohtaamme.
Toinen menetelmä, induktiivinen, menee ns. konteksti edellä. Hankitaan kokemusperäistä (ja tietysti teoreettistakin) tietoa tarkasteltavasta asiasta. Mitä sanoo kokemusasiantuntija? Tätä materiaalia tuodaan sitten vuorovaikutukseen tärkeiden dokumenttien kanssa. Monesti prosessi on aika pitkä: miten olla uskollinen tärkeille dokumenteille ja kuitenkin ottaa kulloinenkin tilanne, konteksti, aidosti huomioon? Teologia, kirkon opetus ja tulkinta elävät ajassa. Näin on ollut aina, ja näin on oltava aina.
Ja nyt sitten sovellus tuohon otsikon lupaamaan kysymykseen. Mitä kirkon tärkeät dokumentit, Raamattu ja sitä tulkitsevat myöhäisemmät ns. tunnustusdokumentit, sanovat muista uskonnoista?
Uuden testamentin yksi keskeinen teksti on Apostolien tekojen luvussa 17, jossa Paavali puhuu ateenalaisille, että Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Sieltä löytyy ainakin näkökulma, jonka mukaan kaikessa luodussa todellisuudessa on mukana myös hyvää ja kaunista. Toiset uskonnot kuuluvat näihin.
1500 vuotta myöhemmin, luterilaisuuden syntyaikana, Saksanmaalla ei ollut sellaista uskontojen ja vakaumusten kirjoa kuin minkä mekin jo kohtaamme. Niinpä tuon ajan varhaisissa, meidän tärkeissä dokumenteissamme, muihin uskontoihin ja niissä mahdollisesti olevaan hyvään suhtaudutaan melkoisen nuivasti. Me tiedämme enemmän näistä uskonnoista ja niiden seuraajista. Soveltaen tuota mainitsemaani induktiivista menetelmää voisimme kenties sanoa enemmän: näissä uskonnoissa ja niiden seuraajissa on nähtävissä paljon hyvää ja kaunista. Ehkä peräti Jumalan hyvän Pyhän Hengen työtä.
