”On niin kädetön olo”. Keskustelin yleissairaalapsykiatrialla työskentelevän sairaanhoitajan kanssa. Myös hänen työhönsä kuuluu saattohoitopotilaiden tapaaminen. Tuon hänen tuntemuksensa pystyn helposti jakamaan. Saattohoitotyössä lääkärit ja hoitajat ovat enemmän ”kädellisiä”, sillä he pystyvät huolehtimaan kuolevan kivunhoidosta ja muusta lääkinnästä, asennosta vuoteessa, puhtaudesta ja monista perustarpeista. Kuolevan hoidossa on paljon tehtävissä.
Mutta me, jotka olemme ainoastaan mielen hyvinvoinnista huolehtijoita, koemme itsemme usein kädettömiksi. Avuttomuuden tunnetta on vaikea sietää. Meissä syntyy toimintaimpulsseja silloin kun emme siedä tuota tunnetta. Tai meissä syntyy erilaisia lohdutusimpulsseja. Saatamme ryhtyä täyttämään tyhjää tilaa erilaisilla lohdutuksilla ja rohkaisuilla. Meillä on ikään kuin sisäänrakennettu käsky viedä toivoa kuolevalle. Se onkin ihan oikein.
Mitä on toivo? Miten sitä viedään kuolevalle? Näihin kysymyksiin on monia vastauksia. Oman ymmärrykseni pohjalta pystyn muotoilemaan jotakin seuraavan laista.
Toivo nousee tosiasioissa viipymisestä. Kuolema herättää useimmissa meistä ahdistusta. Minulle tärkeä kohta Raamatussa on Psalmin 23 jakeessa viisi: ”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.” On monia tilanteita ja asioita, jotka koemme elämän viholliseksi. Onko kuolema aina sitä, en tiedä, mutta elämästä luopuminen voi olla tuskallista. Tuo Psalmin kohta maalaa kuvan, jossa ihminen ja Kristus istuvat pöydän ääressä vastakkain ja aterioivat yhdessä. Kristus on kattanut runsaan pöydän. Samalla noiden kahden eteen, pöydän viereen piirtyvät sen hetkiset kivuliaat asiat, vihollisiksi koetut. Kuinka tuimat ovatkaan vihollisen silmät, kuinka väsymätön vihollisen katse – silti sen äärellä ollaan, viivytään, ei paeta. Voi olla, että pelko tai ahdistus ei poistu, mutta jokin turvan kokemus tuossa kasvaa. Hahmoton voi alkaa saada hahmoa, kielletystä tulee tunnustetumpi, torjutusta tutumpi.
Ihminen lähestyy kuolemaansa monella tavalla, kukin omallaan. Joku kieltää tilanteen, ja siihen hänellä on oikeus. Joku näyttää tyyneltä ja vaikuttaa olevan sinut asian kanssa. Joku kokee pelkoa ja ahdistusta, joku kapinoi. Aivan lähellä kuolemaa ihminen on monesti tajuton tai ei jaksa muuta kuin nukkua. Mitä siinä viimeisessä vuoteessa koetaankaan, on vieressä olijan uskaltauduttava kuuntelemaan tuota toista, hänen hengitystään, hänen kipujaan tai untaan. Hänen kieltämistään tai myöntymistään. Siinä on kädetön olo. Ja monesti sanatonkin olo. Kiirettä ei kuitenkaan ole. Toivo on siinä – läsnäolossa. Jotain yhteistä ihmisen osaa siinä jaetaan.
Maarit Koivurova
sairaalasielunhoitaja, Kuopio