Onko Yhdysvalloissa enää luterilaisuutta 2050-luvulla? Tätä kysyy Luther Seminaryn apulaisprofessori Dwight Zscheile artikkelissaan Will the ELCA be Gone in 30 Years?
Kun evankelis-luterilainen kirkko Yhdysvalloissa (ELCA) järjestäytyi vuonna 1988 siihen kuului viisi miljoonaa jäsentä. Tilastojen mukaan vuoteen 2050 mennessä jäsenmäärä on enää 67 000, joista jumalanpalveluksiin osallistuu 16 000 ihmistä. Seuraavan sukupolven aikana amerikkalainen luterilaisuus siis käytännössä lakkaa olemasta. Monenlaista hyvää on tehty, mutta kirkon toimintaympäristössä on tapahtunut muutoksia, joihin kirkolla ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa.
Zscheile on yhdessä kollegansa Michael Binderin kanssa koonnut juurisyitä kirkon kriisiin. Ensiksikin nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa Jumalaa ei välttämättä tarvita hyvään elämään: ihminen etsii omaa tarkoitustaan, identiteettiään ja yhteisöjään. Usko on valikoimassa vain yksi monista vaihtoehdoista. Toiseksi on epäselvää, mitä kristittynä eläminen tarkoittaa. Kirkko on toiminut alueilla, joilla moni muukin taho yhteiskunnassa toimii. Kirkon teologinen identiteetti tai ydin on jäänyt epäselväksi, ja etenkin se, miten tuon ytimen eläminen vaikuttaa ihmisen päivittäiseen arkeen.
Näistä syistä kirkosta ei ole ollut apua ihmisille, jotka etsivät mieltä ja merkitystä elämäänsä. Pew-tutkimuskeskuksen mukaan amerikkalaiset kokevat löytävänsä eniten mieltä elämäänsä perheestä, urasta ja rahasta. Hengellisyys ja usko tulevat listan sijalla neljä.
Tässä tilanteessa kirkolla on mahdollisuus löytää identiteettinsä uudelleen. On mahdotonta ja turhaa yrittää palata menneeseen, ja parempi vaihtoehto onkin tutkia rukoillen, mitä Jumalan lupaukset tarkoittavat tässä ja nyt. Zscheile ehdottaa tähän seuraavia askelmerkkejä:
- Palaa perusteisiin.
Karsitaan rönsyjä, keskitytään ytimeen: rukous, raamatuntutkistelu, palvelu, sovitus, lepopäivä, vieraanvaraisuus nostetaan takaisin seurakuntaelämän keskukseen. Ydin täytyy olla sellaisessa muodossa, että riviseurakuntalainen pääsee siitä osalliseksi ja kokee olevansa osa evankeliumia eteenpäin vievää joukkoa.
2. Osallistu ja osallista.
Usko ei ole jotain, joka toteutuu papiston tai henkilöstön esittämänä, jotain sellaista, mitä seurakuntalaiset seuraavat tai kuluttavat. Usko on jotain, mitä kristitty elää ja harjoittaa päivittäin. Seurakunnan tehtävä on varustaa hänet tuohon elämään.
3. Kuuntele.
Kirkon on opittava kuuntelemaan jäsentensä hengellisiä kokemuksia, että se voisi yhdistää jäseniään teologisen tradition yhteyteen. Kirkon tulee kuulla tarkalla korvalla, mikä pitää ihmisiä hereillä aamuyöllä, ja auttaa heitä näkemään miten evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta liittyy heidän kokemuksiinsa.
4. Tulkitse.
Valitettavan usein kirkkojen kieli ja kulttuuriset tavat jäävät vieraiksi. Niihin ei pääse sisälle. Reformaation ajatus evankeliumin kansankielisyydestä ja tavoitettavuudesta on palautettava.
5. Kokeile.
Innovoinnissa on kysymys uusien käytäntöjen käyttöönotosta yhteisössä. Etukäteen ei voi varmistella kaikkea, ja lopputuloksen voi usein tietää vain kokeilemalla. Evankeliumin takia voi ottaa riskejä. Sen takia on turvallista myös epäonnistua ja oppia kokemuksesta.
6. Jaa.
Vaihdetaan toimintamallia eristäytymisestä yhdessä tekemiseen. Kristillisten yhteisöjen johtaminen on usein yksinäistä työtä, eivätkä kirkolliset rakenteet vielä välttämättä tue vertaistukea ja yhteistä jakamista.
Meillä Suomessakin kuuluu raskaita huokauksia jäsenmäärätilastojen äärellä. Zscheilen artikkeli ei sinänsä tarjoa mitään sellaista, mitä ei Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa varmasti olisi jo pohdittu ja toteutettu. Siitä huolimatta luen sitä virkistyneen hengen kanssa, sillä artikkeli ei asemoidu silmissäni jo valmiiksi tiettyyn kirkkopoliittiseen poteroon.
Voisivatko nuo kuusi askelmerkkiä toimia välineinä, joilla täkäläisistä poteroista noustaan yhteiseen työhön? Siitä huolimatta, että meillä on lukuisia erilaisia tulkintoja Raamatusta, ja sitä myöten varsin erilaisia kantoja keskeisinä pidettyihin uskon ja elämän, toivon ja ihmisyyden kysymyksiin. Tosiasioiden tunnustaminen ja sanoittaminen voi olla vapauttava alku.
Asiat, joiden takia ja joiden kanssa ihmiset valvovat unettomina öisin, ovat niitä, joita on kirkossa kuunneltava. Niiden äärellä voidaan nähdä entistä kirkkaammin, miten paljon vielä on tekemistä ja missä sille on tarvetta.
Kati Jansa
diakonian hiippakuntasihteeri
