Kaikki lähtee Jumalasta. Kirkon tehtävä on kutsua kaikkia ihmisiä Jumalan lapsiksi, mutta millainen on kirkon tehtävä nykyajan maailmassa, jossa kristinuskon painopiste on siirtymässä etelään ja itään? Mitä on kokonaisvaltainen tai kontekstuaalinen missio? Miksi kysymykset ihmisoikeuksista ovat tärkeitä maailmanlaajalle kirkolle?
Palstalla kirjoittaa TT, teologinen asiantuntija Kati Kemppainen. Suomen Lähetysseura on julkaissut Jumalasta kaikki lähtee -kirjasen, jota voi tilata Basaarista.
Kunkin tekstin lopussa on kysymyksiä keskustelun pohjaksi esimerkiksi opintopiireihin.
Osa 8:Entä muut uskonnot?
Jeesuksen sanat ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh 14:6) herättävät monenlaisia ajatuksia. Monelle nämä ovat suuren lohdun lähde ja muistuttavat siitä, että vain Jeesus on lopulta se kaikkein tärkein. Kun tämän muistaa, muuta ei pelastukseen tarvita. Nämä Jeesuksen sanat itsestään määrittelevät myös kristitylle vastaansanomattoman identiteetin. Osalle nämä sanat voivat taas synnyttää ahdistusta, sillä tässä kuuluu myös ehdottomuus ja jyrkkyys. Suotta ei Jeesusta kuvata myös kompastuskiveksi: kaiken muun voisin kristinuskosta hyväksyä – sen etiikan, opetukset, elämäntavan – mutta miten voin täysin yhtyä tähän ehdottomuuteen? Eikö tämä ole ahdasmielistä ja loukkaavaa, ja onko minulla kanttia liittyä vain yhteen totuuteen kun muitakin uskottavia vaihtoehtoja olisi olemassa? Miten pitäisi suhtautua toisiin uskontoihin ja niiden esittämiin totuusväittämiin, jotka ovat yhtä ehdottomia kuin tämä? Voimme myös pohtia sitä, mitä tarkoittaa se, että Jeesus on myös Elämä ja Tie, ei ainoastaan Totuus. Me kiinnitymme usein Totuus -sanaan, joka johdattaa meitä argumentoinnin, opillisuuden ja tietämisen polulle. Mitä avautuu sanoista Elämä ja Tie? Ehkä jotakin muuta. Jos Totuus voi olla vain yksi, Tielle ainakin mahtuu paljon kansaa kulkemaan ja Elämä tarjoaa meille sekä tämän maailman että tulevan maailman.
Nämä Jeesuksen sanat tiestä, totuudesta ja elämästä ovat haastaneet kristillistä kirkkoa sen alkuajoista lähtien. Kristinusko syntyi monikulttuuriseen ja -uskontoiseen maailmaan, ja kristillinen käsitys kolmiyhteisestä Jumalasta kävi vuoropuhelua sen ajan uskontojen jumalakuvien kanssa. Olisiko ylipäänsä ollut mahdollista viestiä mitään kristinuskon Jumalasta, ellei ympäristössä olisi jo ollut erilaisia käsityksiä jumalista, joihin tätä uutta oppia peilattiin?
Kristillisen käsityksen mukaan ihmisillä on tietoa Jumalasta siksi, että maailma ja ihminen ovat Hänen luomiaan. Jokaisessa ihmisessä on Jumalan henkäys ja kädenjälki, jokaisen ihmisen sisimpään hän on istuttanut kaipuun luokseen. Tämä kaipaus saa muotonsa eri uskonnoissa. Paavali kiinnittää tähän huomiota kohdatessaan Ateenassa alttarin tuntemattomalle Jumalalle. ”Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.” (Ap. t. 17:23.)
Kun saamme kosketuksen toisiin uskontoihin ja ihmisiin, jotka sitoutuvat uskontoonsa kokosydämisesti, meidän ei ole enää helppoa ohittaa tätä asiaa pintapuolisesti. Sikhien rakkaudentäyteinen Jumalan palvonta, jonka aistin vieraillessani kerran sikhitemppelissä, pysäytti minut niin, että olisin mielelläni jäänyt sinne tuntikausiksi. Hindulaisten valon tanssi on puhutellut minua pyhyydellään ja estetiikallaan. Muslimien päivittäinen rukouselämä on saattanut häpeään oman satunnaisen, mukavuudenhaluisen hartauselämäni. Heidän osoittamansa hyväntekeväisyys ja vieraanvaraisuus olivat vertaansa vailla. Buddhalaisesta munkista huokuva tyyneys ja läsnäolo oli jotakin sellaista, jota saatoin vain kaivaten ihailla. Ja niin edelleen. Nämä muutamat kohtaamiset ovat vakuuttaneet minut siitä, että emme voi ohittaa tätä olankohautuksella tai todeta, että valhetta ja ihmistekoa kaikki tyynni. Jos niin tekisin, minun olisi kysyttävä sama itseltäni: mikä omassa uskonnossani on ihmistekoa?
Uskontoihin liittyy myös julmuutta, pelkoa, pimeyttä ja pahuutta. Uskontojen käytännöistä löytyy asioita, jotka ovat räikeässä ristiriidassa niiden opetusten kanssa, ja tämä pätee myös kristinuskoon. Uskontoja käytetään myös sorron ja vallan välineinä. Kun arvioimme uskontoja, meidän on käytettävä samoja kriteerejä koko ajan. Jos katsomme, mitä eri uskonnot sanovat pelastuksesta opin ja teologian tasolla, arvioimme juurikin sitä. Jos katsomme, miten ihmiset omassa elämässään pyrkivät osalliseksi pelastuksesta, silloin arvioimme kansanhurskautta, joka voi olla huomattavassa ristiriidassa sen kanssa, mitä opetetaan. Emme siis voi tehdä niin, että arvioimme esimerkiksi kristillistä oppia ja vertaamme sitä buddhalaiseen kansanuskontoon ja ohitamme buddhalaisen teologian. Oppia verrataan oppiin, kansanhurskautta kansanhurskauteen. Tämä on oikeudenmukainen lähtökohta uskontojen väliselle opilliselle vuoropuhelulle. Opin tasolla liikkuvan vuoropuhelun lisäksi uskontojen välistä dialogia on myös se, kun arjessa kohtaamme toisin uskovia ihmisiä tai työskentelemme yhdessä jonkin yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi tai jaamme hengellistä elämää ja kokemuksia toistemme kanssa.
Luterilaisessa teologiassa puhutaan Jumalan kahdenlaisesta ilmoituksesta, yleisestä ja erityisestä. Yleinen ilmoitus on Jumalan puhetta, joka on löydettävissä luomakunnassa, historiassa, kaikkien ihmisten elämässä ja kohtaloissa. Aiemmin mainittu yleinen moraalitaju on myös tätä Jumalan yleistä ilmoitusta. Erityinen ilmoitus tarkoittaa sanomaa Kristuksesta, jota ilman ei voi olla oikeaa ja täydellistä Jumalan tuntemista. Uskontoja kohdatessa joudutaan pohtimaan yleisen ja erityisen ilmoituksen välistä suhdetta. Molemmat ovat Jumalan ilmoitusta, ja Kristus-ilmoituksen katsotaan rakentuvan yleisen ilmoituksen perustalle.
Onko siis mahdollista tunnustaa luterilaisen teologian valossa se, että Jumala käyttää muita uskontoja oman tahtonsa ilmoittamiseen ja pelastuksen välittämiseen? Entä muuttuuko asia sen jälkeen, kun erityinen ilmoitus on tuotu yleisen ilmoituksen lisäksi – toisin sanoen kun evankeliumi on julistettu ja kuultu? Sulkeeko Kristus-ilmoitus ja evankeliumi oven muilta pelastusteiltä, vai puhdistaako se niissä olevan hyvän? Rajoittaako Jumala toimintansa vain kristinuskon näkyvien rajojen sisäpuolelle? Kun olemme vakuuttuneita siitä, että Kristus on ainoa tie, totuus ja elämä, meidän on kysyttävä samalla, ovatko kristinuskon näkyvät rajat myös Kristusta rajaavia? Voiko Kristus ilmaista itsensä toisten uskontojen piirissä? Jos, niin miten? Mitä se merkitsee? Mistä kertoo se, että paastoaan viettävä hurskas muslimi kohtaa Kristuksen yöllisessä uninäyssään?
Emme tiedä, koska Jumala on salattu ja Pyhä Henki puhaltaa, missä tahtoo. Jumalan suuruus ja kaikkivaltius eivät asetu mihinkään inhimillisiin rajoihin. Ylösnoussut Kristus vetoaa ihmisiin kaikkialla maailmassa ja ulottaa loisteensa myös sinne, missä kristinuskoa ei vielä ole. Paavali toteaa: ”Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap t. 17:27–28.)
KYSYMYKSIÄ
Mitä asioita nostaisit esiin keskustellessasi rukouksesta muslimin kanssa?
Miten kertoisit Jeesuksesta tienä ja elämänä?
Osa 7: Kirkon missio ja ihmisoikeudet
Rakenteellinen synti johdattaa meitä pohtimaan ihmisoikeuksia, yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä. Nämä ovat olleet viime vuosien keskustelun aiheita myös kirkossa. Kun kirkko tai jokin muu kristillinen toimija käy keskustelua ihmisoikeuksista, mitä lisäarvoa se tuo?
Nykymuotoinen ihmisoikeusajattelu nousee YK:n ihmisoikeusjulistuksesta, joka on tietoisesti annettu ilman pohdintaa sen arvoperustasta tai edes siitä, mitä konkreettisia seurauksia ihmisoikeusjulistuksella voisi olla. Tämä on ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että mikäli se sidottaisiin jonkin uskonnon arvopohjaan, sitä on toisten uskontojen tai uskonnottomien vaikea ellei mahdoton hyväksyä. Julistuksessa ei mainita Jumalaa tai muuta korkeampaa olentoa tai jumalallista sallimusta, ei viitata luonnolliseen moraalilakiin tai kultaiseen sääntöön. Siinä ei siis ole mitään uskonnollisia ilmauksia, vaikka julistuksen valmistelleen komission jäsenistä usea oli toisaalla aktiivinen uskonnollinen toimija. (Luonnollisella moraalilailla tarkoitetaan jokaiseen ihmiseen luomisessa sisäänrakennettua toimintatapaa, käsitystä hyvästä ja pahasta. Se ei riipu ihmisen uskonnollisesta vakaumuksesta eikä Raamatun ilmoituksesta. Kultaisella säännöllä tarkoitetaan Jeesuksen opetusta ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12). Samanlainen sääntö löytyy hieman eri muodossa monissa muissa uskonnoissa.)
Ääneen lausutun arvopohjan puuttuminen YK:n ihmisoikeusjulistuksesta ja sen tietty käsitteellinen ohuus on samalla mahdollisuus uskonnoille määritellä ihmisoikeuksille kestävä arvopohja. On hyvin ymmärrettävää, että moni myös edellyttää kirkon ja sen järjestön työn arvopohjaksi jotakin enemmän kuin yleishumanistisen ihmisoikeusjulistuksen.
Mikä tämä arvopohja voisi olla? Se yksinkertaisesti perustuu luomiseen ja lunastukseen, siihen vakaumukseen ja uskontunnustukseen, että jokainen ihminen on Jumalan tahdosta syntynyt tähän maailmaan ja Jumalan Poika on kuollut jokaisen puolesta – myös sellaisen, joka ei tätä tunne, tunnista tai tahdo tuntea. Ihmisen kallisarvoisuus nousee tästä. Hän on imago Dei, Jumalan kuva. Ihmisen arvo ei liity siihen, mitä hän tekee tai on tekemättä, vaan ihmisen arvo on lahja Jumalalta. Kristillisen uskon mukaan Jumala on luonut jokaisen ihmisen kuvakseen, kaltaisekseen ja työtoverikseen. Tästä nousee jokaisen loukkaamaton ihmisarvo, joka ei itsessään ole ihmisoikeus, vaan tätäkin enemmän: se on ihmisoikeuksien perusta. Jumalan edessä jokainen ihminen on samanarvoinen ja hän vaatii oikeudenmukaisuuden toteutumista ihmisten keskinäisessä elämässä. Evankeliumin sanomaa ei voida irrottaa ihmisoikeuksien toteutumisesta Jumalan valtakunnassa. Kirkko todistaa maailmassa jokaisen ihmisen ainutkertaisesta arvosta ja vapaudesta. Tämä velvoittaa vastustamaan voimia, jotka riistävät ihmiseltä hänen arvonsa.
Arvopohjan sanoittaminen kristillisen teologian ja yhteisen uskomme pohjalta ei ole ainoa keskustelua vaativa asia ja velvollisuutemme. Meidän on otettava huomioon myös se, että ihmisoikeusajattelu sellaisena kuin läntinen maailma sen näkee, ei suinkaan edusta kovin universaalia ajattelua maailmassa. Kirkko toimii kaikkialla, siispä on syytä olla perillä ihmisoikeusajatteluun kohdistuvasta kritiikistä esimerkiksi islamilaisessa maailmassa. Muita kritiikin esittäjiä ovat olleet Venäjän ortodoksinen kirkko ja monet kehittyvistä maista.
Kun YK:n ihmisoikeusjulistus annettiin, ajatollah Ali Khamenei kuittasi sen toteamalla, että se on kokoelma saatanan opetuslapsen loruja. Vuonna 1990 tuli julki niin sanottu Kairon ihmisoikeusjulistus, jonka kaikkien islamilaisten maiden ulkoministerit allekirjoittivat. Se on hyvin identtinen YK:n julistuksen kanssa, mitä tulee ihmisen vapauteen, tasa-arvoon, ihmisarvoon ja keskeisiin ihmisoikeuksiin. Samalla kaikki edellä mainittu on kuitenkin alisteista sharialle, islamin uskonnolliselle laille, joka on kaiken yläpuolella. Muun muassa se kieltää uskonnon vaihtamisen. Kairon julistus nimenomaan sitoi ja alisti ihmisoikeudet islaminuskoon – kaikki lauseet päättyvät toteamukseen, että ihmisen oikeudet ja vapaudet voivat toteutua sharian mukaan.
Ihmisoikeusajattelun kritiikkiin, jota siis esittävät muutkin kuin islam, kuuluu myös kysymys ihmisoikeuksien universaalisuuden ja lokaalisuuden, eli yleismaailmallisuuden ja paikallisuuden suhteesta. Mikä on kansallisten kulttuurien ja perinteiden asema? Mihin kontekstiin ihmisoikeusajattelua tuodaan? Entäpä jos ja kun länsi käyttää ihmisoikeuksia verukkeena silloin, kun halutaan puuttua jonkin kehittyvään maan asioihin aivan muista, esimerkiksi taloudellisista tai poliittisista syistä? Käytetäänkö ihmisoikeuksia kolonialismin välineenä?
Pohtimisen arvoinen paikka on myös ihmisoikeuksien ja velvollisuuden välinen suhde, ellen sanoisi jännite. Ihmisoikeuksista puhuttaessa keskitytään usein pelkästään oikeuksiin. Kristillisessä teologiassa puolestaan korostetaan ihmisen velvollisuuksia lähimmäistään kohtaan. Ihmisoikeuksiin liittyvä tapa puhua on usein korostuneen yksilökeskeinen, kun luterilainen näkökulma on yhteisöllinen. Sama yhteisöllisyyden painotus tulee meitä vastaan työskennellessämme eri kumppaneidemme kanssa maailmalla. Ihmisen vastuu toisesta ihmisestä asettuu jännitteeseen ihmisen vapauden ja itsensä toteuttamisen kanssa. Emme ole vastuussa ainoastaan itsestämme, vaan lähimmäisestämme ja koko ihmisyhteisöstä. Oikeudet on välttämätöntä asettaa vuorovaikutukseen vastuun kanssa. Lisäksi ihmisoikeudet eivät koskaan voi toteutua irrallaan ihmisten todellisuudesta, eli siitä yhteisöstä, jossa me elämme, ja siitä ympäristöstä ja luomakunnasta, joka meitä ylläpitää. Kun olemme riittävästi tuhonneet elinympäristöämme, ihmisoikeudet loppuvat sinä päivänä, kun puhdas vesi loppuu. On siis aivan ymmärrettävää, että ihmisoikeuksiin liittyvän puheen yksilökeskeisyys ei toimi ilman yhteisöllistä näkökulmaa, koska se jättää helposti huomioimatta velvollisuudet, ihmisyhteisön ja ympäristön. Ihmisoikeuksia on tulkittava erilaisissa kulttuurisissa tilanteissa ja uusissa poliittisissa viitekehyksissä.
Uskontojen ja kulttuurien välisessä vuoropuhelussa, politiikassa ja akateemisessa maailmassa on pohdittu paljon globaalietiikkaa. Siinä etsitään niitä perusarvoja, jotka voisivat yhdistää ihmisiä eri kulttuurien ja uskontojen yli. Taustalla on ajatus, että oikeudenmukaisuus ei voi toteutua pelkästään lakien ja määräysten kautta, vaan siihen tarvitaan myös ihmisiä yhdistävä moraalinen ja eettinen perusta, joka sitoutuu yksilön vakaumukseen. On esitetty, että YK:n ihmisoikeusjulistuksen lisäksi tarvitaan yleismaailmallinen inhimillisten velvollisuuksien julistus.
Luterilaisen sosiaalieettisen ajattelun kulmakivet ovat kultainen sääntö, joka löytyy useimpien maailmanuskontojen eettisestä opetuksesta, ja niin sanottu luonnollinen moraalilaki. Tämä lyhyesti sanottuna tarkoittaa sitä että moraali on yleisinhimillistä, ja kaikki ikään kuin tuntevat sen – ja tästä voidaan päätyä siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa mitään erityistä kristillistä etiikkaa. Jos ihmiset luonnostaan tuntevat oikean ja väärän, kirkon eettisiä kannanottoja ei tarvita. Näin se ei kuitenkaan selvästi ole, sillä samaan aikaan kristilliseen oppiin liittyy käsitys synnistä ja ihmisen syntiinlangenneesta luonnosta. Näistä nimittäin seuraa, että voimme käyttää omia ihmisoikeuksiamme toisen vahingoittamiseen, emme toimi kultaisen säännön mukaan emmekä tee sitä, minkä saatamme luonnostamme tietää oikeaksi.
Kristillisen etiikan ihanteisiin kuuluu myös altruismi, itsensä uhraaminen. Kristilliseen ajatteluun kuuluu Kristuksen esimerkin mukaan itsensä kieltäminen, joka johtaa elämän täyteyteen, itsensä löytämiseen ja kaikkiin Jumalan hyviin lahjoihin. ”Jätä kaikki ja seuraa minua”, kuuluu Kristuksen kehotus. ”Ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se ei tuota hedelmää.” Jeesus itse opetti näin ja osoitti myös, mitä se kaikessa vaativuudessaan merkitsee. Meitä kutsutaan Kristuksen seuraamiseen, joka tarkoittaa viime kädessä omista oikeuksista luopumista toisten hyväksi. Tämä ajattelu on valtavirrasta poikkeavaa ajattelua. Samalla on havaittava tähän opetukseen liittyvä vastuu: altruistinen, itsensä uhraamisen periaate vääristyy hengellisen vallankäytön välineeksi, kun se osoitetaan vaatimuksena jo valmiiksi kaltoin ja pahoin kohdelluille. Esimerkiksi niin, että vaimo saa seurakuntansa pastorilta ohjeen alistua ja mukautua hiv-positiivisen miehensä mielivallan ja halujen kohteeksi ja häneltä kielletään oikeus suojella omaa terveyttään ja henkeään, koska se olisi kristillisen kuuliaisuuden vastaista. Tällaista vääristynyttä tekoa ja puhetta riittää, ja tässä on kyse rakenteellisesta synnistä, joka on pukeutunut kristillisyyden kaapuun.
Kirkon missio on siinä, että meidän kuuluu itsemme ja oma etumme unohtaen käydä taisteluun lähimmäisemme oikeuksien, pelastuksen ja elämän puolesta. Näin teki Jeesus: antoi itsensä ja elämänsä sen puolesta, että meillä köyhillä, vangituilla, sokeilla ja sorretuilla olisi ihmisarvo. Hän uhrasi elämänsä, jotta me saisimme osaksemme oikeudenmukaisuuden, vapauden ja elämän sekä osallisuuden Jumalan valtakunnasta nyt ja tulevassa maailmassa emmekä tuhoutuisi. Tähän tiivistyy myös profeetallisen kirkon missio.
KYSYMYKSET
Pohdi itsensä kieltämisen ja toteuttamisen välistä jännitettä.
Millaisia asioita voisi sisältyä kansainväliseen ihmisvelvollisuuksien julistukseen?
Osa 6: Synnin kokonaisvaltaisuus
Luterilaisen teologian mukaan ihminen ei voi pelastaa itseään eikä tehdä mitään aloitetta lähestyäkseen Jumalaa. Jokainen ihminen on pelastusta ja sovintoa vailla. Kolmiyhteinen Jumala on rakkaus, joka lahjoittaa itsensä maailmalle: Jumala luomakunnan, Kristus itsensä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.
Armo: kallista vai halpaa?
Pelastuksen riippumattomuus ihmisestä ei kuitenkaan voi johtaa piittaamattomuuteen siitä, mikä on oikea elämä ja oikea toiminta. Sillä on väliä, miten lahjaksi saadun armon elämässään käyttää. Luterilaisessa perinteessä puhutaan halvasta armosta, joka ei kutsu kuuliaisuuteen eikä elämän uudistamiseen. Halpa armo selittelee ihmisen teot parhain päin, antaa luvan jatkaa niin kuin vanhurskauttamisella ei olisi mitään tekemistä pyhityksen kanssa ja sallii ihmisen pettää itseään. Kallis armo havahduttaa ihmisen näkemään oman katkeran tilansa, se lausuu tuomion ihmisestä ja sen jälkeen kertoo, että kaikki on ristillä anteeksi annettu. Tässä on lahjaksi elämä ja pelastus, elä elämääsi niin, että pidät sitä kalleimpana aarteenasi. Armon vaaliminen on jokapäiväistä parannuksen tekoa, Jumalan rakastamista, ajatusten askaroimista hänessä, rukousta, hyvän vaalimista ja toisten ihmisten palvelemista. Ne ovat armon tuottamaa hyvää elämässämme, eivät edellytys sille, että meidätkin armahdettaisiin. Hyvät teot kuuluvat kristityn elämään, koska Pyhä Henki synnyttää ne hänessä. Niitä ei edellytetä, että pelastus koittaisi hänellekin.
Jokapäiväistä harjoitusta
Päivittäisen parannuksen teon mielletään tarkoittavan katumusta tai pahoillaan oloa. Kreikankielinen termi metanoia, jota tässä kohtaa käytetään, on kuitenkin merkitykseltään paljon syvällisempi sana. Se tarkoittaa täydellistä mielen muutosta, omien asenteiden ja ajatusten jatkuvaa uudelleen arviointia ja sen mukaista toimimista. Toisin sanoen ”parannus” ei tarkoita elämän pientä pintaremonttia tai haaleaa ja puolipakotettua anteeksipyyntöä jonnekin epämääräiseen avaruuteen. Se tarkoittaa ankaraa omien arvojen, ennakkoluulojen, kuvitelmien, tekojen, henkisten jumittumien ja tekosyiden arviointia, ja tämän uudelleenarvioinnin siivilöitymistä ratkaisuihin ja valintoihin. Tämän tulisi olla meille jokapäiväistä harjoitusta.
Tarkoittaako yllä oleva sitten sitä, että meidän tulisi kiinnittää huomiota omiin synteihimme entistä hartaammin ja käyttää aikaa entistä enemmän sen pohdintaan, mitä olen tullut tehneeksi väärin? Miksi en tästäkään synninteosta koskaan pääse eroon, antaako Jumala minulle anteeksi vielä kerran, ja pääsenkö tästä eteenpäin – ja taas minä lankesin? Näin olemme jatkuvassa lankeemuksen, katumuksen, parannuksenteon ja anteeksipyytämisen kehässä pääsemättä koskaan selville vesille. Tällainen epätoivon kierre voi pitää ihmistä vankinaan vuosikymmeniäkin. Elämä kuluu sen kiihkeän kysymyksen ympärillä, olenko minäkin pelastettu vai enkö ole.
Kasvamista, ei käpertymistä
Olen vakuuttunut, että yllä oleva ahdistus ei ole Jumalan mielen mukaista hengellistä elämää. Metanoia-kutsun mukaan meidän on opeteltava näkemään tämäkin kuvio uudella tavalla. Hengellinen elämä ei tarkoita käpertymistä vaan kasvamista. Koko ajan kutistuvan kammion sijaan meitä kutsutaan avaralle paikalle, josta näkyy kaikkialle. ”Minän” ei kuulu olla keskiössä, vaan ”toisen”. Sinun, hänen, meidän, Jumalan. Äiti Teresa on opastanut, että kun oma ahdistus kasvaa sietämättömäksi, voimme astua ulos omasta ahdistuksen kammiostamme niiden pariin, joiden ahdistus ja hätä ovat vieläkin suurempia ja ryhtyä palvelemaan heitä. Näin omakin ahdistus lieventyy. Äiti Teresa rakasti Kalkutan slummien köyhiä koko sydämestään, koska omien sanojensa mukaan vain heidän parissaan hän kohtasi kärsivän Kristuksen.
Rakenteellinen synti haastaa yksilön ja yhteisön
Metanoia kutsuu meitä arvioimaan uudelleen sen, mitä synti meille merkitsee. Entäpä jos emme olekaan ymmärtäneet riittävän hyvin synnin kokonaisvaltaisuutta ja tuhovoimaa? Entäpä jos se on vieläkin pahempaa, kuin olemme luulleet? Entä jos korvaamme kuiskutellaan vain omia ihmisen kokoisia syntejämme, niin että emme kykene enää nostamaan katsetta ympärillemme ja näkemään synnin koko mittaa maailmassa? Synti on nimittäin myös rakenteellista. Se tarkoittaa sitä tilannetta, että yhteiskunnassa vallitsee yleisesti hyväksyttyjä ja moitteettomilta näyttäviä käytäntöjä, jotka tuottavatkin epäoikeudenmukaisuutta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa.
Rakenteellinen synti näkyy siis siinä, kun lapsi kuolee nälkään, koska yhteisön viljelymaat on myyty monikansalliselle yritykselle – kun tyttö ei pääse kouluun siksi, että tytöstä koituu suurempi hyöty yhteisölleen naittamalla hänet esiteini-iässä, kuin että hänet koulutetaan. Rakenteellinen synti tarkoittaa sitä, että nainen ei saa periä omaisuutta tai kastiton ei saa virallista henkilöllisyyttä.
Nämä epäoikeudenmukaisuudet eivät johdu yksittäisistä päähänpistonomaisista väärinkäytöksistä, vaan taustalla on systemaattinen rakenne, jonka varassa yhteiskunta toimii. Se on tilanne, jossa epäoikeudenmukaisuus hyväksytään osaksi yhteiskunnan perusrakenteita. Yksi selkeimmistä esimerkeistä on ollut Etelä-Afrikassa vallinnut rotuerottelu tai kastilaitos Intiassa ja Nepalissa.
KYSYMYKSIÄ
Mitä rakenteellista syntiä löydät omasta yhteisöstäsi?
”Mikään ei ole vastenmielisempää kun uskovaisen ihmisen itsekeskeinen ja pakonomainen huolestuneisuus oman sielunsa tilasta.” Mitä ajatuksia tämä lause sinussa herättää?
Osa 5: Missio nousee syrjäytettyjen parista
Jumala toimii syrjäytettyjen kautta. Tämä ajatus on ilmaistu Kirkkojen maailmanneuvoston missiologisessa asiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää”.
Toisin sanoen syrjäytetyt ovat Jumalan mission ensisijainen toimija. Syrjäytetyt, marginaaliin syntyneet, siellä elävät, sinne työnnetyt tai itse sinne vetäytyneet eivät olekaan kirkon mission kohde, vaan sen tekijöitä. Jumala on ja toimii heidän parissaan, ja heistä lähtee liikkeelle maailmaa muuttava evankeliumi. Tarkoittaako tämä sitä, että syrjäytettynä olo on nyt ihannoitavaa ja tavoiteltavaa, ja köyhyys ja vallasta osattomuus onkin ihannoitavaa? Ja meillä, jotka emme millään mittarilla mitattuna voi sanoa olevamme taloudellisesti, sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti tai mitenkään muutenkaan syrjäytettyjä maailman mittakaavassa, ei enää ole mainittavaa roolia Jumalan missiossa? Näin ilmaistuna asia olisi väärin ymmärretty ja vaatii enemmän pohdintaa.
Elämä syntyy syrjässä
Kristinusko on järjenvastaista siinä, että elämä syntyy kuolemaantuomitun ristiltä. Inhimillisesti katsottuna kristinusko on syntynyt marginaalista, syrjässä elämän valtavirroista. Kaikki lähti tallin seimestä kaukana sen ajan maailmanpolitiikan keskiöistä. Köyhyys, pakolaisuus, vaino, vangitseminen ja lopulta julkinen teloituskuolema olivat Jeesuksen, maailman Vapahtajan, kohtalo. Hänen oma toimintansa ja julistuksensa suuntautuivat sen ajan vähäväkisten pariin. Puhuessaan Jumalan valtakunnan tulemisesta Jeesus nosti esiin syrjityt: ”Mene kiireesti kaupungin kaduille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.” (Luuk. 14:21.) Jeesuksen vertauksien keskiössä ja hänen armahtavan toimintansa kohteena olivat lesket, köyhät, sairaat, vammaiset ja muukalaiset. Hän viihtyi huonomaineisten ihmisten parissa. Jeesus puhuu sellaisesta Jumalan rakkaudesta, joka sotii ihmisen järkeä ja sovinnaista ajattelua vastaan: viimeiset tulevat ensimmäisiksi, julkisesti syntiset ovat lähempänä taivasten valtakuntaa kuin uskonnollinen eliitti, paljon rikkonut saa paljon anteeksi.
Sanoma ylösnousseesta Nasaretilaisesta lähti leviämään helluntain jälkeen ensin niiden parissa, joilla ei ollut vaikutusvaltaa omassa yhteiskunnassaan. Se oli nykytermein ilmaistuna alempien sosioekonomisten luokkien liike. Sen liike oli alhaalta ylöspäin, laitamilta keskiöön, maaseuduilta kaupunkiin. Näin tapahtui muun muassa Tansaniassa, kun ensimmäiset saksalaiset lähetystyöntekijät saapuivat maan koillisosiin Lushoton alueille 1800-luvulla. Paikallinen päällikkö osoitti heille asemapaikaksi alueen, joka oli käytännössä katsoen asumiskelvoton. Siellä ei ollut ketään, eikä kukaan halunnut sinne asettua. Alue oli sama, jonne karkotettiin muun muassa vammaiset ihmiset, joiden ei katsottu olevan sopivia elämään yhteisöjensä jäseninä. Näiden yhteisöistään karkotettujen parissa kristillinen sanoma alkoi saada jalansijaa, ja heidän pariinsa syntyi alueen ensimmäinen kristillinen seurakunta. Samoin tänään kääntyvät kristityiksi Thaimaan halveksitut vuoristoheimolaiset, joiden ihmisarvo ja yhteiskuntakelpoisuus ovat muiden thaimaalaisten silmissä olemattomat. Evankeliumi on tullut heidän marginaaliinsa ja tuonut sinne elämän, toivon, pelastuksen ja ihmisarvon.
Jumala meille kaikille, ei meiltä teille
Lähetystyö on historiansa aikana suuntautunut usein valtaapitävien parista valloitetuille alueille. Lähetystyön historiaa rasittaa kolonialistinen ajattelu, joka on merkinnyt käsitystä oman kulttuurin ylivertaisuudesta ja oman sivistyksen viemisestä kaikkialle. Tyypillisempää on ollut sääli kuin hädässä olevan yhdenvertainen kohtelu, kunnioittaminen ja rakastaminen. Marginaaleista nousevan mission tunnusmerkki on sisäinen hengellinen elämä Jumalassa, joka ei pyri hyötymään ihmisistä rahan tai hengellisen vallan takia. Se pyrkii tunnistamaan väärät valtapyrkimykset, jotka rakentavat riippuvuutta eivätkä voimaantumista, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Tällainen missio on profeetallista. Luterilainen näkökulma on ”Jumala meille”. ”Jumala teille” synnyttää helposti me ja te -vastakkainasettelua. ”Jumala meille” -ajattelussa asetumme kaikki samalle puolelle tarvitsemaan Jumalaa, eikä niin, että me tuomme Jumalan jonnekin, jossa Hän ei olisi vielä ollut. Tämä asetelma haastaa ylittämään kulttuuriset, taloudelliset, uskonnolliset, sosiaaliset ja taloudelliset raja-aidat. Meitä kutsutaan yhteiseen pöytään jakamaan tasa-arvoisesti sitä hyvää, mitä Jumala itse meille lahjoittaa. Jumala meille kaikille, ei meiltä teille.
Kuka käyttää valtaa määritellä?
Entä kuka määrittelee marginaalit? Onko pelkkä sanan käyttö jo viesti valta-asetelman olemassaolosta? Ne, jotka meidän silmissämme ovat marginalisoituja tuolla jossain, eivät välttämättä ole sitä. Marginaaleista puhuttaessa ei saa uhriuttaa, luokitella eikä holhota, koska silloin emme ole päässeet marginaalien teologian kanssa puusta pitkään. Saatamme esimerkiksi olettaa, että afrikkalainen hiv-postiivinen yksinhuoltajaäiti on lähtökohtaisesti marginalisoitunut, mutta tämän ei todellakaan tarvitse pitää paikkaansa. Hän saattaa olla joukkojaan johtava ihmisoikeustaistelija, jonka ääni kuuluu kauas. Emmekä me ole niitä, jotka ”antavat äänettömälle äänen” – aivan kuin me omistaisimme jonkun toisen ihmisryhmän äänen ja sitten annamme sen heille. Hän on löytänyt äänensä ja hän viestii sanomaa, koska Jumalan missio on totta hänen elämässään. Hän pukee sanoiksi sen, mitä toiset hiv-positiiviset naiset eivät ehkä saa sanotuksi, koska he kantavat koko yhteisön häpeää harteillaan.
Edelleen, kirkon mission tavoite ei ole siirtää marginaalissa olevia vallankäytön keskiöön vaan murtaa koko jaottelu vallanpitäjiin ja vallan alla oleviin. Mikä synnyttää näitä epäoikeudenmukaisuutta tuottavia valtarakenteita? Näitä ovat esimerkiksi paternalismi eli ylhäältä päin tulevat holhoavat toimintamallit (tällainen voi olla tilanne, jossa perhe päättää, kenen kanssa aikuinen lapsi voi avioitua) patriarkaalisuus eli miesten sukupuoleen perustuva vallankäyttö, rasismi, kastijärjestelmä ja alkuperäiskansojen, sairaiden ja vammaisten syrjintä tai globaalin talouden aiheuttama varallisuuden epätasainen jakautuminen. Kyseessä on rakenteellinen synti, josta seuraavalla kerralla enemmän. Marginaaleista nouseva missio ei siis siirrä sorrettuja vallan ytimeen niin, että he voisivat vuorostaan käyttää valtaa toisten yli, koska mikään ei lopulta siinä muuttuisi.
Marginaali sinussa ja minussa
Marginaaleista nouseva missio on myös yksilötason asia. Se koskee myös sinun ja minun hengellistä elämäämme. ”Jumala meille” -ajattelu tunnistaa marginaalisuuden kaikissa ihmisissä. Esimerkiksi Sakkeus (Luuk. 19:1–10) oli rikas, esimiesasemassa oleva virkamies – ei todellakaan missään marginaalissa syrjittynä, vaan ennemminkin häntä voitaisiin pitää toisia syrjivänä ja vallan väärinkäyttäjänä. Sakkeuksen joutuminen marginaaliin johtui siitä, että hän oli asemastaan ja varakkuudestaan huolimatta yhteisöstä osaton. Hän oli merkitty mies, ei tervetullut, ihmisten vihaama ja halveksima sen tähden, mitä teki. Hänen marginaalinsa oli tässä, ja juuri tämä kipeä kohta oli se, johon Jeesus tarttui. Jeesus kutsui itsensä illalliselle Sakkeuksen kotiin, ja tämä kohtaaminen muutti kaiken. Sakkeus sai kokea anteeksiannon, ja tämän vapautuksen ja sovituksen kokemuksen jälkeen hänen asenteensa ja moraalinsa muuttuivat. Sakkeus ei ollut enää entisensä, koska Jeesus oli hänet kohdannut. Jeesuksen sanoin, ”Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan”. Sakkeus oli siis rikas mies marginaalissa, ja tämän marginaalin kautta Jeesus lähestyi häntä.
Marginaaleista nouseva missio on Jumalan työtä ihmisessä, joka toteutuu meidän haavojemme kautta. Se, mikä meissä on kivuliasta, kuollutta, säälittävää, heikkoa, hävettävää, sairasta ja piiloteltavaa, on se kohta, josta Jumala voi meihin tarttua. Se osa meistä, jonka sysäämme syrjään tai jonka koemme taakkana, on Jumalalle reitti sisäämme. Aivan kuin Paavalikin olisi saanut kokea tämän, sillä hän toteaa hengellisen taistelunsa jälkeen tyytyvän taakkaansa, koska Jumalan armo riittää hänelle. ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2 Kor 12:9). Heikkoutemme ja haavamme liittävät meidät Kristuksen haavoihin ja ylösnousemukseen. Anna-Maija Raittilan sanoin: haavasta voi tulla lähde.
KYSYMYKSIÄ
Millainen rooli säälillä on omassa lähetysajattelussasi?
Mieti tilanteita, joissa holhoava toiminta (paternalismi) loukkaa yksikön itsemääräämisoikeutta epäeettisellä tavalla. Onko tilanteita, joissa paternalismi ei ole epäeettistä, vaan välttämätöntä ja ymmärrettävää?
Onko Suomessa kirkko syrjäytyneitä varten?
Diakoniatyön piirissä olevista ihmisistä puhutaan usein asiakkaina. Pohdi tätä lukemasi valossa.
Osa 4: Missio on profeetallista ja diakonista
Jeesus itse on meille esimerkki siitä, mitä mission kokonaisvaltaisuus tarkoittaa käytännössä. Jeesus, ihmiseksi tullut Jumala, julisti Jumalan valtakuntaa: elämän, vapautuksen, rauhan ja ilon valtakuntaa, joka on jo nyt mutta ei vielä. Jeesuksen sanoissa ja teoissa piirtyy esiin se, kuinka hän kohtaa ihmisen paitsi hengellisenä, myös fyysisenä olentona joka kärsii köyhyydestä, sairauksista, halveksunnasta ja syrjinnästä.
Ihmisarvo, ei almua
Ihminen on myös aina osa sosiaalisia verkostojaan ja yhteiskuntaa. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, hän ensiksi tunnisti tämän. Hän katsoi ihmiseen, näki mitä hänessä oli mutta ei kauhistunut näkemäänsä vaan rakasti ihmistä ja kutsui tämän yhteyteensä. Jeesus varmasti tiesi, mikä kunkin ihmisen syvin tarve ja kipein vamma oli – synti, arvottomuus, hylkääminen, sairaus, sokeus – silti hän ei kiirehtinyt korjaamaan näitä havaitsemiaan vammoja ihmisessä, vaan kysyi aina ensin: mitä sinä haluat että minä sinulle tekisin. Näin kysyessään Jeesus nostaa ihmisen keskustelukumppanikseen ja tasavertaiseksi itsensä kanssa eikä ylhäältä päin tulevan hyväntekemisen kohteeksi. Näin tehdessään Jeesus antaa ihmiselle ihmisarvon, ei almua.
Jeesus vapautti ihmisiä näiden omista sidonnaisuuksistaan. Hän toi pelastuksen, toivon ja vapauden, ja lupasi ikuisen elämän Jumalan luona. Hän antoi synnit anteeksi ja ajoi pahoja henkiä ulos ihmisistä. Tässä on evankeliumi, hyvä sanoma. Jeesus vastasi ihmisten hätään, joka näillä oli. Näin hän tekee tänäänkin. Meidän on syytä olla perillä siitä, mikä ihmisiä tänä päivänä lannistaa, sitoo, murtaa ja hävittää. Kirkon tehtävä on osoittaa tie Jumalan valtakuntaan, joka on rauhaa, iloa ja oikeudenmukaisuutta.
Tämän lisäksi Jeesus oli erittäin kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista, elämän edellytyksistä ja toimeentulosta. Hän ruokki nälkäisiä sekä otti syliin lapsia, ja lesket ja orvot olivat hänen erityisen huolenpitonsa kohde. Hän paransi sairaita ja toimi niin, että ihmisillä olisi parempi elämä jo nyt eikä vasta ikuisuudessa. Tässä on diakonia.
Jeesus yhteiskunnallisena vaikuttajana
Jeesus antaa meille vielä kolmannen esimerkin strategiastaan. Hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän jatkoi Vanhan testamentin profeettojen julistusta, joka vaati oikeudenmukaisuutta maailmaan. Jeesus oli tuon tuostakin vastakkain uskonnollisten ja yhteiskunnallisten valtaapitävien kanssa. Jeesus suhtautui ihmisiin hellyydellä, mutta vallan väärinkäyttäjiä kohtaan hän oli säälimätön. Jeesuksessa meillä on esimerkki, miten profeetallinen kirkko toimii. Se julistaa Jumalan rakkautta ja hänen hyvää tahtoaan koko maailmaa kohtaan. Se tahtoo maailmaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten vapautumista sortavista järjestelmistä. Profeetallinen kirkko haluaa hoitaa maailman haavoja, ei vain omiaan. Profeetallinen kirkko on maailmaa palveleva ja maailman kärsimykseen osallistuva yhteisö, jonka tehtävä on ulospäin suuntautuva, ei sisäänpäin kääntynyt.
Kertomus lesken rovosta on meille tuttu: Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.” (Markus 12:41–44)
Tätä kertomusta on tulkitaan usein harhaanjohtavasti siten, että leski antoi kolehtiin vapaaehtoisesti viimeiset varansa. Tosiasiassa hän maksoi pakollisen veron, ja tähän meni hänen viimeiset rahansa. Kun Jeesus tämän huomioi, hänen viestinsä ei ole leskeä ylistävä, eikä kertomusta ole tarkoitettu esimerkiksi Jumalalle kaikkensa vapaaehtoisesti antavasta uhraajasta – ei, vaan Jeesus valittaa ja surkuttelee naisen kohtaloa. Hänet täyttää sääli naisen kovasta kohtalosta. Hän valittaa sitä, miten tuon ajan huippuunsa kiristetty, monikerroksinen verojärjestelmä riisti ihmisiltä viimeisenkin elannon. Näin ollen tänäkin päivänä, tämän esimerkin mukaan, profeetallisen kirkon tehtävä on huolehtia siitä, että valtaapitävillä säilyy ymmärrys ja vastuu siitä, mitä oikeus ja vanhurskaus kulloinkin merkitsevät.
Kohti profeetallista uskonyhteisöä?
Kirkko voi olla eskatologinen tai profeetallinen uskonyhteisö, ja tästä käsin määräytyy sen tehtävä. Eskatologinen uskonyhteisö kiinnittää katseensa maailman loppuun ja Jeesuksen toiseen tulemiseen, ja tämä saa yhteisön kääntymään sisäänpäin ja eristäytymään maailmasta. Keskeisimmät kysymykset ovat: miten minä pelastun ja miten meidän yhteisömme pelastuu. Ympäröivä maailma ja sen todellisuus alkavat muodostua uhkiksi. Muut ovat väärin uskovia ja väärin tekeviä, me olemme valittu kansa ja ainoa tehtävämme on odottaa Jeesuksen toista tulemista. Maailma on paha, ja siitä on pysyteltävä erossa.
Näen tämän vastuuttomana ja itsekkäänä tienä kristitylle. Eskatologinen uskonyhteisö luo määrätynlaista turvaa ja tarkoitusta ihmisille, jotka ovat sitä vailla. Tällainen yhteisö voi olla psyykkisesti hyvin koukuttava. Eskatologinen uskonyhteisö ei halua parantaa todellisuutta, vaan paeta sitä. Se ei halua hoitaa maailman haavoja vaan vain omiaan. Profeetallinen uskonyhteisö puolestaan toimii päinvastoin, sillä se on maailmaan lähetetty eikä sitä pakeneva.
KYSYMYKSIÄ
Miten oma seurakuntasi muuttaa maailmaa?
Liittyykö auttamiseen aina vallankäyttö?
Onko kirkko poliittinen toimija?
Osa 3: Missio on kokonaisvaltaista
Ihmisen kokonaisvaltaisuus
Länsimaisen pirstaloitunut maailmankuva ja ihmiskuva kohtaa haasteen Afrikassa ja Aasiassa. Tämä tapahtui minulle Tansaniassa. Todellisuus oli siellä toki rujoa, ja monenlainen kärsimys, onnettomuus ja kohtalonomaisuus olivat silmieni edessä joka päivä. Samalla se kuitenkin oli enemmän ihmisen kokoinen. Sairaudessaan ja puutteessaan se maailma oli terveempi ja ehyempi kuin se, josta tulin.
Mitä Afrikka sitten teki? Usko alkoi saada konkreettisia muotoja ja ominaisuuksia. Se laskeutui maan tasalle. Olin siihen mennessä tottunut kohtaamaan sellaista spiritualiteettia, joka ilmeni lähinnä oman sieluntilan neurotisoituneena pohdintana: ”miten juuri minä nyt koen ja tunnen, ja mistä se nousee”. Uskosta oli tullut psykologisoinnin kohde. Toinen, lähes päinvastainen tapa oli etäännyttää usko niin abstraktiksi teologiaksi, että se tuskin löysi enää mitään kosketuskohtaa ihmisten todellisuuteen. Sinne se jäi liitelemään ohueksi yläpilveksi. Nämä minulle tutut vääristymät saivat vähitellen väistyä äiti Afrikan ankarassa ja hellittämättömässä syleilyssä. Äiti Afrikka opetti, että tämänpuoleisuus on myös pyhää, ei ainoastaan tuonpuoleisuus. Se opetti, että ikuinen elämä alkaa jo täällä maan päällä, että Jumalan valtakunta on jo tullut ja että aika on ”nyt” eikä ”sitten kun”. Se opetti, että sade, sato, ruoka, juoma, lapset, terveys, työ, elämän lahja, yhteys, ihmissuhteet, ihmisyys, ja koko elämä on hengellistä, pyhää ja Jumalan antia. ”Hengellinen” ei tarkoita ensi sijassa ihmisen sisäisiä mielenliikkeitä, eikä se tarkoita jotakin rajattua ominaisuutta tai taipumusta ihmisessä. Jumala on kaiken elämän antaja, Jumala on Elämä itse ja hän antaa tämän elämän luomakunnalleen. Pyhä sitoutuu tähän todellisuuteen, ja se paljastuu tämän maailman konkretiassa. Usein ajatellaan, että afrikkalainen kristillisyys on ainoastaan tässä ja nyt -kristillisyyttä, mutta tämä käsitys ei pidä paikkaansa. Tämä hetki on tärkeä siksi, että tästä hetkestä käsin astutaan tulevaisuuteen ja Jumalan valtakuntaan. Tulevaisuus ja eskatologia eivät ole tästä hetkestä irrallaan, koska todellisuuskaan ei ole jakautunut tähän hetkeen ja siitä irrallaan olevaan tulevaan. Jumalan elämä ja elämä Jumalassa on kokonaisvaltaista, yhtä aikaa ennen, nyt ja tulossa. Ikuinen elämä on ulottuvillamme jo nyt, ei ainoastaan sitten joskus. ”Nyt”-hetkessä on mennyt ja tuleva läsnä.
Ihmisyys ja iankaikkisuus
Paitsi uskon merkityksen ja aikakäsityksen, Afrikka haastoi tarkastelemaan uudelleen, mitä on ihminen ja ihmisyys. En ollut vieras sille tulkinnalle, että ihmisen sielun pelastus on tähdellisempi asia kuin mikään mahdollinen tämänpuoleisuuteen liittyvä seikka. Pelkistäen tämän voisi sanoa, että ei haittaa jos ihminen kärsii nälkää ja sortoa tässä maailmassa, jos hän vain saa osakseen ikuisen elämän. Tämä on väärin ymmärrettyä toivon teologiaa. Tietenkin asia on niin, että kun mitään ei enää ole jäljellä, kristityllä on vielä kaikki jäljellä. Kun kaikki on mennyt ja elämästä on jäljellä enää kuoleminen, silloin Kristus on ottamassa meidät vastaan ja kantaa kotiin. Tätä lupausta ei meiltä voi viedä kukaan eikä mikään.
Tämä toivo ikuisesta elämästä on kuitenkin jotakin muuta kuin lupaus olla välittämättä ihmisen elämästä ja kärsimyksestä maan päällä. Oikeastaan päinvastoin. Me nimittäin elämme jo nyt ikuista elämää. Ikuinen elämä on jo alkanut meissä ja siksi sen varjeleminen on tehtävämme. Ihminen Jumalan luomana on ruumiin, sielun ja hengen muodostama kokonaisuus, jonka osasista yksikään ei ole olemuksellisesti arvokkaampaa tai korkeammalla kuin jokin toinen. Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, jossa fyysinen olemus ja keho kaikkine tarpeineen, psyykkinen rakenne, hengellinen herkkyys, sielun vivahteikkuus, tunteiden palo, toisiin ihmisiin liittymisen tarve ja aivan kaikki, mitä meissä on, yhdessä tekevät meistä ihmisen. Ihmisen kokonaisvaltaisuus perustuu Jumalan tekoon, siihen, että hänet on luotu maan aineksesta ja Jumalan henkäyksestä. Maan tomu ja Jumalan henkäys kohtaavat ihmisessä. Myös Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus olivat mitä fyysisin tapahtuma. Kristillinen opetus on, että ylösnousemus oli ennen kaikkea ruumiillinen tapahtuma. Olisi harhaoppia julistaa, että vain Jeesuksen opetukset tai hänen esimerkkinsä ja etiikkansa nousivat kuolleista. Kristityt kautta historian ovat olleet vakuuttuneita siitä, että Jeesus todella nousi kuolleista ja hänen ylösnousemusruumiinsa oli todellinen ja opetuslasten kosketeltavissa. Me siis uskomme ruumiin ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään, ja tämä luo vahvan pohjan sille näkemykselle, että myös ruumiillisuus ja ihmisen tarpeet ovat tärkeitä.
Kun puhumme uskosta, kyse ei ole vain ihmisen henkilökohtaisesta orientaatiosta tai vakaumuksesta. Kun uskomme, liitymme kirkon uskoon. Sanan ja sakramenttien kautta liitymme uskon yhteisöön, joka on enemmän kuin osiensa summa. Kirkon usko kannattelee yksilön uskoa, eikä päinvastoin. Mitä tarkoitan tällä? Kun oma usko hiipuu, sortuu koettelemusten alle tai otetaan meiltä peräti kokonaan pois sielun pimeässä yössä, meillä on vielä jäljellä jotakin. Voimme silloin antautua toisten uskon kannateltaviksi ja antaa toisten uskoa puolestamme, kunnes pimeys on ohi. Voimme luopua oman uskon vahvuuden mittaamisesta ja sen pohtimisesta, minkä tason tai volyymin usko riittää. Kun eväät ovat vähissä, kirkon yhteinen usko kannattelee meitä.
Luomakunta
Mission kokonaisvaltaisuus liittyy myös luomakuntaan. Ihmisen vastuu luomakunnan pahoinvoinnista on nyt suurempi kuin koskaan. Olemme omaksuneet näkemyksen, jonka mukaan luomakunta on meille hyödynnettäväksi annettu, ja tässä tehtävässä olemme ahkeroineet niin tunnollisesti että olemme luomakunnan karkealla, piittaamattomalla hyväksikäytöllä vieneet sen tuhon partaalle. Meidän on nähtävä se, että luomakunnalla on itseisarvonsa, joka ei riipu siitä, mitä voimme siitä ulosmitata ja mitä rikkauksia se meille tuottaa. Luomakunta on Jumalan läsnäolon pyhittämä. Kokonaisvaltainen käsitys Jumalan missiosta ei aseta ihmistä kaiken keskukseen, vaan näkee ihmisen osana luomakuntaa ja osallisena tästä missiosta yhdessä muun luomakunnan kanssa.
Luomakunta on paitsi Jumalan mission väline, myös Jumalan pelastavan toiminnan kohde. Tätä kannattaa pysähtyä pohtimaan. Jumalan tarkoitus on pelastaa myös luomakunta, ei ainoastaan ihminen, joka luotiin viimeiseksi. Jeesus itse antoi tehtävän opetuslapsilleen julistaa evankeliumia kaikille luoduille (Mark. 16:15), eikä ole ollenkaan harhaanjohtavaa päätellä, että ”kaikki luotu” tarkoittaa muutakin kuin ihmistä. Pelastus on kokonaisvaltainen. Erityisen pysäyttävä on myös kirje roomalaisille 8:19–20: ”Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa.” Tämä kuvaa luomakunnan ahdinkoa, ja hämmentävällä tavalla se antaa ymmärtää, että luomakunnalla on paitsi tietoisuus omasta ahdingostaan myös toivo siitä, että eräänä päivänä kaikki muuttuu toiseksi ja sekin pääsee Jumalan lasten kirkkauteen. Toki on niin, että emme tiedä, mitä taivas lopultakin on ja millaista siellä on. Kun luemme esimerkiksi Johanneksen ilmestystä, havaitsemme väistämättä, että kuvaus taivaasta on vajavainen, likiarvonomainen ja vertauskuvallinen pyrkiessään kuvaamaan sitä, mitä ei voi kuvata. Meille on annettu vain tienviittoja sinne, minne olemme matkalla. Näin ollen en usko, että erehdymme kohtalokkaasti, jos kuvittelemme taivaaseen itsemme lisäksi luomakunnan, josta olemme osa. Entä jos meidät pelastetaankin osana luomakuntaa eikä siitä irrallisena? Kaikki mikä Jumalan sanasta on syntynyt maailmaan ja mille hän on lahjoittanut elämän ja merkityksen, on osallinen pelastuksen lupauksesta. Tämä leppäkerttu ja yöperhonen, kivi, kanto, käpy ja puolukkamätäs, kissa ja koira, delfiini, hevonen, tiikeri ja mammutti, valtameri ja sen korallit, koko tämä ihmeellinen maailma on osa Jumalan suurta suunnitelmaa.
KYSYMYKSIÄ
Mistä hyvä elämä koostuu?
Voiko Jumalalla olla tekemistä sen kanssa, että ihminen menettää uskonsa?
Mitä ajattelet näkemyksestä, että eläimetkin pääsevät taivaaseen?
Miten mielestäsi ilmenee se, että Jumala käyttää luomakuntaa pelastavan toimintansa välineenä?
Osa 2: Jumalan missio sitoutuu tähän todellisuuteen
Sanoma Jeesuksesta on levinnyt kaikkialle maailmaan, koska tämä oli ylösnousseen Kristuksen tahto ja seuraajilleen jättämä tehtävä. Kirkko on yhtä aikaa maailmanlaaja ja paikallinen. Kirkon tehtävä on kutsua kaikkia ihmisiä Jumalan lapsiksi, ja tämä kutsu ylittää kansalliset, taloudelliset, sosiaaliset ja yksilön ominaisuuksiin liittyvät rajat. Kirkko ei ole minkään maan kansallinen projekti, vaan maailmanlaaja.
Maailmanlaaja kirkko elää paikallisesti
Kirkko on myös paikallinen. Se toteutuu ihmisten elämässä, arjessa ja keskinäisessä yhteydessä, sanan ja sakramenttien tuodessa armon ihmisten todellisuuteen. Globaali kirkko elää paikallisesti, ei jossain kaukaisessa todellisuudessa. Kristillinen usko sitoutuu aina kulloiseenkin elinympäristöönsä. Niin kuin Jumala syntyi ihmiseksi tiettyyn kieleen, kulttuuriin, ymmärrykseen, historiaan, aikaan ja paikkaan, niin myös sanoma hänestä sitoutuu tähän maailmaan. Kristillinen usko ei voi koskaan jäädä vain yhden kulttuurin, kielen ja kokemuksen piiriin, vaan se on koko maailmaa ja kaikkia ihmisiä varten. Muuten se ei voisi puhutella ihmisiä niin kuin se puhuttelee.
Tämä kontekstuaalisuus on kristinuskon perustava ominaisuus. Sana tuli lihaksi, Jumala syntyi ihmiseksi, ja tämä sanoma ei voi jäädä irralliseksi siitä todellisuudesta ja niistä olosuhteista missä ihminen elää. Sanoman Jumalasta, pelastuksesta ja toivosta on puhuteltava ihmisiä juuri nyt ja juuri tässä. Puhumme inkarnaatiosta: niin kuin Jumala kerran historiassa tuli ihmiseksi, niin myös sanoma hänestä tulee todelliseksi ja käsinkosketeltavaksi aina uudestaan. Jumalan missio on konkreettista. Jumala ei ilmaise itseään abstraktina ideana, vaan konkreettisena todellisuutena. Hän on jotakin sellaista, johon voimme olla suhteessa. Samoin Jumalan ilmoitus itsestään ei tarkoita monimutkaisia, vaikeaselkoisia oppilauseita vaan sitä, että hän on uhrannut itsensä jokaisen ihmisen puolesta.
Kun kristinusko on historian kuluessa löytänyt jalansijaa yhä uusista maantieteellisistä paikoista ja uusista kulttuurisista ympäristöistä, sitä on samalla aina tulkittu uudelleen kulloiseenkin todellisuuteen mielekkäällä tavalla. Sanoma Ylösnousseesta on elävää, todellista, mielekästä ja merkityksellistä juuri siksi, että ympäristö vaatii siitä aina uutta tulkintaa. Pyhä Henki tekee eläväksi juuri näin.
Mihin evankeliumi vastaa?
Kontekstuaalinen missio sitoutuu luotuun maailmaan. Maailma ja luomakunta on paikka, jossa Jumala ilmaisee itseään. Näin ollen se mitä ihminen kokee ja missä hän elää, on Jumalan kohtaamisen paikka. Kun Jumala puhuttelee ihmistä, se tapahtuu arjessa, tavallisissa toimissa ja askareissa, tavallisten ihmisten kautta. Kohdatakseen ihmisen Jumala ei vaadi erillisiä pyhiä paikkoja tai maailman jättämistä. Jumalan pyhyys ei vaadi sitä, että hän pitäytyisi maailmasta erillään. Maailma ei ole paikka, josta meidän olisi paettava ja joka meidän olisi suljettava pois, että olisimme suhteessa Jumalaan. Pyhä Henki kutsuu meitä seuraamaan Kristusta juuri sinne, missä Pelastajaa, Vapahtajaa ja Vapauttajaa kaikkein eniten kaivataan. Nämä suurimman kaipauksen paikat ovat keskellä suurinta kärsimystä ja pimeyttä.
Evankeliumi vastaa aina ihmisen hätään. Mutta mikä tämä hätä kulloinkin on? Kun 90-luvun lopulla lähdin Tansaniaan teologisiin koulutustehtäviin, olin omaksunut vanhurskauttamisopin ja kaiken muunkin luterilaisuuden erinomaisen hyvin osaksi identiteettiäni. Synti, armo, ihmisen vanhurskauttaminen olivat minulle syvään juurtunutta uskon ydintä. Lapsena saamani kristillinen kasvatus ja hengellinen perintö olivat minut opettaneet siihen, että ihminen on syntinen ja hän pelastuu vain armosta. Teologin koulutukseni oli auttanut minua pukemaan tämän vielä sopivaan akateemiseen muotoon. Niinpä olin innoissani, kun kirkkohistorian kurssilla pääsimme kirkkoisä Augustinukseen. Nyt kävisimme juurta jaksaen läpi armo-opin aina Paavalista Lutheriin saakka ja vaikkapa hieman pietismillä maustaen. Kerrassaan hienoa olla uskon ydinasioiden äärellä, tästä tulee erinomaista. Tuskin mikään opettamani kokonaisuus on mennyt niin ohi opiskelijoiden ymmärryksen kuin tämä. ”Armo” herätti odottamatta suurta pahennusta nuorten opiskelijoideni parissa. ”Tämä on vaarallista opetusta”. ”En minä ainakaan pastorina voi opettaa seurakuntalaisilleni ansaitsematonta armoa”. ”Tämä armo, siitähän seuraa se että ihmiset heittävät kaikki hyvät teot ja pyrkimykset pois ja alkavat elää täysin synnillistä elämää. Opettaja hyvä, tämä on vastuutonta”.
Toinen kompastuskivi oli synti. Olin sen enempää ajattelematta todennut opiskelijoille, että meitä kaikkia ajaa Kristuksen luokse oma syntisyytemme. Hänen ristinsä äärellä ja hänen kuolemansa tähden meidät kuitenkin vanhurskautetaan, ja tässä on uskomme ydin. Luokassa levinneen hiljaisen hämmennyksen seurauksena mieleeni alkoi hiipiä epäilys, että jokin ei nyt mennyt oikein. Oliko kyse siitä että kommunikoimme englanniksi, joka oli vieras kieli sekä opiskelijoille että minulle? Pitäisikö ”vanhurskaus” osata selittää paremmin? Toisin kuin olin kuvitellut, emme löytäneetkään tästä luterilaisuuden perusasiasta yhteistä säveltä. Poistuin luennolta aivan ymmälläni.
Tästä kokemuksesta alkoi tieni kohti kontekstuaalisuuden pohdintaa. Vuosien aikana opin ymmärtämään, mitä tuolla luennolla oli oikeastaan tapahtunut. En ollut ymmärtänyt kontekstia. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä siitä maailmankuvasta, jossa opiskelijat elivät. Oletin, että se mitä minä ymmärsin, oli se mitä opiskelijat ymmärsivät ja vain siksi, että yhteinen nimittäjämme oli luterilaisuus. Jos olisin ilman ennakko-oletuksia kysynyt, mikä Kristuksessa teihin vetoaa, en olisi saanut vastaukseksi syntien anteeksiantoa, vaan sen että hän voittaa pelon. Jeesus on henkivaltojen hallitsija, hänelle ovat alamaisia esi-isien henget ja luonnon henget, pahat henget ja demonit. Kun seuraan Kristusta, minun ei tarvitse pelätä. ”Usiogope”, älä pelkää: tähän tiivistyi evankeliumi heille, ja tämä nousi siitä todellisuudesta, maailmankuvasta ja kulttuurista jossa he elivät. Minulle ehkä vierasta, mutta ei yhtään vähemmän todellista.
Meidän olisi koko ajan pohdittava myös täällä Suomessa, mikä on se varsinainen kysymys ja se hätä joka ihmisiä kalvaa. Me oletamme, emmekä kysy. Oletamme jotakin, joka nousee omasta taustastamme, omasta kokemuksestamme, omasta perinteestämme ja sitä jakavasta yhteisöstä. Tämä on meille täysin totta ja puhuttelee meitä sydänjuuriamme myöten. Erehdys syntyy siinä, että oletamme tämän oman kokemuksemme ja kontekstimme olevan ratkaisevassa asemassa myös muille. Jos minua on jokin kokemus tai tunne ajanut ristin juurelle – olipa se aidosti oma tai omaksumamme perinteen meille esiin piirtämä – en voi olettaa, että asia olisi juuri samoin jollekulle toiselle. Eikä tarvitse mennä toiseen maahan tai toisen maailmankuvan vaikutuspiiriin asti huomataksemme, miten olennainen asia tämä kontekstin tunnistaminen on. Konteksti vaihtuu jo saman yhteiskunnan sisällä, sukupolvien ja sukupuolten välillä.
Mikä on se hätä, joka on asettunut yhteiskunnan vauhdista pudonneen parikymppisen nuoren elämään tänään Suomessa? Mikä on vapautuksen sanoma hänelle, joka on menettänyt otteensa opiskeluistaan, joka yhä pahemmin hautautuu digimaailman kaikkinielevään verkostoon pienessä asunnossaan, joka vähitellen menettää kaikki sosiaaliset suhteensa, jota ahdistaa ja masentaa? Se kaikkein puhuttelevin viesti tuskin on se, että olet syntinen ja Kristus vanhurskauttaa sinut. Luulen, että se on pikemminkin viesti siitä, että olet arvokas ja rakastettu, et ole epäonnistunut etkä turha, et ole erehdys vaan Jumalan silmäterä. Sinulla on merkitys ja tarkoitus, ja sinua kutsutaan yhteyteen ja osallisuuteen.
Hyvä sanoma on tarkoitettu kaikille
Jeesus ei perustanut maailmaan tosiuskovaisten salaseuraa, vaan hän julisti Jumalan valtakuntaa kaikille puhuen ja toimien avoimesti. Tämä avoimuus on myös kirkon ohjenuora. Kirkon on oltava vieraanvarainen ja luokseen kutsuva. Se suuntautuu ulospäin, pois omalta mukavuusalueelta, hakeutuu lähelle eikä sulje oviaan ja ikkunoitaan maailmalta. Evankeliumi kutsuu ihmisiä yhteyteen, elämään ja osallisuuteen. Evankeliumin perusolemus on ”kyllä”, se ei ole ”ei”. Evankeliumi sanoo ihmiselle ”kyllä”. Se on puhdas ”kyllä”, eikä muuta. Se ei ole ”kyllä, jos”, eikä se ole ”kyllä, mutta”. Ja tämä kutsu sitten muuttaa ihmisen ja se muuttaa yhteisöt. Se ei vaadi ihmiseltä muutosta, vaan se lahjoittaa sen.
Evankeliumi aina myös haastaa kontekstia ja muuttaa sitä. Kontekstuaalisuus ja kontekstin arvostaminen ei tarkoita sitä, että mikään ei saisi muuttua. Päinvastoin. Synti on vaurioittanut kaikkea todellisuutta ja sen seuraukset ovat karmaisevalla tavalla näkyvissämme. Jokainen konteksti tarvitsee evankeliumin parantavaa, korjaavaa ja uudeksi tekevää vaikutusta. Evankeliumi haastaa kulttuureja syvärakenteitaan myöten: onko maasaityttö Jumalan täydellinen luomisteko, vaan pitääkö hänet silpoa, että hän tulisi puhtaaksi ja kelvolliseksi naiseksi? Johtuuko lapsen vammaisuus pahoista hengistä, ja saadaanko vammaisuus hänestä pois pahoinpitelemällä ja sulkemalla hänet yhteisön ulkopuolelle?
Evankeliumi haastaa muutokseen sekä yksilöt että yhteisöt. Meille lienee tutumpaa puhua tästä yksilötasolla, eli ihmisen henkilökohtaisen kilvoittelun kautta, mutta tämä muutoksen tavoittelu on myös yhteisöjen tehtävä ja kutsumus. Evankeliumi on muuttanut yhteisön, kun maasaivanhemmisto päättää yhteistuumin lopettaa tyttöjen silpomisen. Evankeliumi on parantanut turmeltuneen kontekstin, kun perhe alkaa nähdä vammaisessa lapsessaan Jumalan luoman ja rakastaman ihmisen, päättää lopettaa tämän piilottelun ja ottaa hänet osaksi yhteisöään ja tuo hänet koulutuksen ja kuntoutuksen piiriin.
KYSYMYKSIÄ
1. Mitä eroa on Vapahtajalla ja Vapauttajalla?
2. Missä asiassa sinun yhteisösi tai sukusi tarvitsee evankeliumin muuttavaa voimaa?
3. Millaisia sinun kulttuuristasi nousevia syvärakenteita evankeliumi haastaa?
4. Puhuessamme hengellisistä asioista, turvaudumme usein tuttuun kieleen ja ilmaisuun, jonka tiedämme kuulijamme ymmärtävän mutta joka ei aukea ulkopuolisille. Mitä tällaisia sanoja tunnistat omassa elämänpiirissäsi ja miten niitä voisi muuttaa tai sanoa toisin?
Osa 1: Olemme osa sitä, mitä maailmassa tapahtuu
Uskonnoilla menee maailmassa hyvin. Uskontojen merkitys ja vaikutus vahvistuu koko ajan ja eri uskontoihin kuuluu yhä enemmän ihmisiä maailman väestöön suhteutettuna. Suurista uskonnoista islam ja kristinusko kasvavat väestönkasvua nopeammin. Kristinuskon painopiste on siirtymässä, ellei jo siirtynyt, etelään ja itään. Kristittyjen lukumäärä kasvaa nopeasti esimerkiksi Nigeriassa, Keniassa, Meksikossa, Etiopiassa, Brasiliassa ja Filippiineillä. Yksin näissä maissa on pian satoja miljoonia kristittyjä lisää. Laskelmien mukaan kuluvan vuosisadan puolivälissä noin 34,6 prosenttia maailman kristityistä asuu Afrikassa, kun se vuonna 2010 oli noin 21,8 prosenttia.
Muutoksen myötä kristinusko saa lukuisia uusia keskuksia, jotka ovat vahvasti lähetystyöhön suuntautuneita eli missionaarisia. Suurin kasvu on tapahtunut helluntailaistaustaisten yhteisöjen ja karismaattisuuden piirissä sekä historiallisista kirkoista irrottautuneiden niin sanottujen itsenäisten kirkkojen parissa. Tunnusomaista näille on Pyhän Hengen lahjojen korostaminen, voiman ja energian etsiminen ja karismaattisen johtajuuden keskeinen asema. Uusi teknologia on avannut mahdollisuudet laajaan viestintään myös kirkoille hyvin pienillä resursseilla.
Oikeudenmukaisuus haastaa kysymään
Kasvavien etelän kirkkojen teologiset painotukset, kulttuuriset piirteet ja eettiset kysymykset saavat yhä enemmän sijaa maailmanlaajassa kirkossa. Kysymykset oikeudenmukaisuudesta ovat yhä keskeisempiä. Miksi näin? Maailmanlaajuisista haasteista taloudellinen eriarvoisuus, väestönkasvu ja ilmastonmuutos kohdistuvat eniten juuri kehittyviin maihin ja ne ovat mitä suurimmassa määrin myös kirkkojen haasteita. Maailman taloudelliset resurssit jatkavat keskittymistään, ja maailman rikkain prosentti omistaa tällä hetkellä puolet maailman yhteenlasketusta varallisuudesta. Äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, mutta tuloerot kasvavat maiden välillä ja sisällä.
Ilmastonmuutos aiheuttaa yhä useampia ja yhä vakavampia katastrofeja. Säätilan ennakoimattomuus kiihdyttää köyhtymistä ja altistaa konflikteille. Vesi, metsät ja muut luonnonvarat hupenevat ilmastonmuutoksen ja ympäristön saastumisen sekä voimakkaan väestönkasvun vuoksi. Maailman makean veden varannot ovat vähenemässä ja maapallon hedelmällinen pinta-ala kaventumassa. Pienviljelijät kärsivät sateiden vaikeasta ennakoitavuudesta. Maailmassa tuotetaan periaatteessa tarpeeksi ruokaa, mutta se ei jakaudu oikeudenmukaisesti. Lisääntyneet konfliktit ovat nostaneet maailman pakolaisten määrän ensimmäisen kerran toisen maailmansodan jälkeen yli 65 miljoonaan. Puolet maailman pakolaisista on lapsia. Monet pakolaisia vastaanottavat maat ovat myös itse alttiita konflikteille. Ääriliikkeiden toiminta ja terrorismi ovat saaneet yhä verisempiä muotoja, ja yhä useampi etsii turvaa ja parempaa taloudellista tulevaisuutta Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Muuttoliike ja pakolaisuus ovat saavuttaneet ennätysmäiset mittasuhteet, mikä on saanut aikaan voimakkaita vastareaktioita. Muukalaisviha on synnyttänyt uusia äärioikeistolaisia ryhmittymiä läntisessä maailmassa, myös Suomessa.
Kuluvan vuosituhannen alussa syrjittyjen ryhmien, kuten naisten, lasten ja vähemmistöjen ihmisoikeustilanne on heikentynyt monessa maassa. Köyhyys ja konfliktit aiheuttavat erityistä turvattomuutta lasten ja nuorten elämään. Samalla ihmisoikeuksia puolustavien ja kriiseissä avustavien turvallisuus on heikentynyt. Kansalaisjärjestöjen toimintaa rajoitetaan yhä useammassa maassa ja ihmisoikeuksia puolustavia uhataan ja vangitaan. 77 % maailman väestöstä elää maissa, joissa huomattavasti rajoitetaan uskonnonvapautta. Missä uskonnonvapauden loukkaukset ovat yleisiä, loukataan usein myös muita ihmisoikeuksia.
Maailman monet kriisit, konfliktit ja terrorismi ovat rantautuneet myös Suomeen. Pakolaisuus ja muukalaisuus eivät ole enää jossakin muualla tapahtuva asia, josta saamme lukea tiedotusvälineistä ja sitten unohtaa. Olemme osa sitä, mitä maailmassa tapahtuu.
Juuri siksi Jumala syntyi
Kristittyinä uskomme, että Jumala on Luoja, Lunastaja ja Eläväksi tekijä. Jumala on kaiken elämän lähde, sen antaja ja ylläpitäjä. Uskomme, että hän myös ylläpitää luomaansa, huolehtii ja varjelee. Tässä kohtaa monen usko jo joutuu koetteille, kun näemme Välimereen hukkuneita lapsia, Lähi-idän raunioista kaivettuja ruumiita, ilmastonmuutoksen tuhoisia seurauksia, mielipuolista terroria, silkkaa pahuutta ja kärsimystä. Usein oma elämämmekin on kärsimyksen runtelemaa, ja ainoa, mitä havaitsemme Jumalasta, on hänen poissaolonsa.
Juuri siksi Jumala syntyi tähän maailmaan, ja tällaiseen maailmaan hän tulee edelleenkin todeksi meille ja koko luomakunnalle. Jumala valitsi haavoittuvuuden ja kuoleman tullessaan osaksi maailmaa ja sen elämää. Hän tuli, jotta emme jäisi kaiken sen vangiksi, mikä tuhoaa elämää koko ajan. Hän tuli, jotta pahuus häviäisi ja elämä voittaisi. Me elämme ristiriidassa, jossa tämä on toisaalta jo tapahtunut mutta ei vielä.
Maailmaan syntyi siis Jeesus Nasaretilainen, Poika, Isän lähettämänä. Tämä tapahtui kaukana yhteiskunnan keskiöstä arveluttavissa olosuhteissa, häpeän ja vihjailujen ympäröimänä. Jeesus oli lapsi, joka syntyi liian varhain raskaaksi tulleelle teinitytölle ja jonka kuiskittiin olevan roomalaisen sotilaan lapsi. Joosefkin sai epäilemättä loppuelämänsä kuulla asiasta. Lisäksi Jeesus sai tietää, mitä kodittomuus, vaino ja pakolaisuus merkitsivät. Julkisen uransa aikana Jeesus tuli tunnetuksi seksityöläisten ja korruptoituneiden virkamiesten ystävänä. Ensimmäisiksi valtakunnan todistajiksi kelpasivat paimenet pellolta. Jeesusta eivät ottaneet vastaan kuninkaat eivätkä keisarit, ja uskonnollinen eliitti ylipappeineen ja kirjanoppineineen suorastaan vainosi häntä. Entä tänään, löytääkö Kristus sijaa oikeaoppisten luota, vai kaivataanko häntä enemmän niiden joukossa, jotka eivät kelpaa kenellekään?
Mitä Jeesus ajatteli tehtävästään?
Mitä Jeesus itse ajatteli omasta tehtävästään maan päällä? Julkisen toimintansa alkumetreillä hän meni kerran lähikirkkoonsa ja piti siellä linjapuheen: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk 4:16–21.) Tämä ei miellyttänyt kuulijoita, vaan Jeesus oli menettää henkensä vimmastuneen väkijoukon käsissä jo ennen kuin ensimmäistäkään Jumalan valtakunnan tekoa oli tehty tai parannuksen sanaa lausuttu. Inhimillisesti arvioiden Jeesuksen kävi loppujen lopuksi huonosti, kun hänet lyhyeksi jääneen uransa päätteeksi teloitettiin rikollisten tavoin ristillä kansanvillitsijänä ja jumalanpilkkaajana. Mutta mitä oikeastaan tapahtui tuossa teloitustapahtumassa ja mitä siitä seurasi? Kristillisen uskon näkökulmasta Jeesuksen kuolemaan ja sitä seuranneeseen ylösnousemukseen kulminoituu kaikki olennainen. Siinä tulee täydelliseksi Jumalan rakkaus koko luomakuntaa kohtaan, siinä täydellisen viaton ja syytön uhraa itsensä maailman syntien tähden, ja siinä kaikille lahjoitetaan pelastus, uusi elämä ja vapautus kuolemantuomiosta.
Ylösnousemuksen ihmeen äärellä sanat katoavat. Ilman ylösnousemusta Jeesuksen aloittama kansanliike olisi kokenut luonnollisen kuoleman tai hiipunut vaalimaan erään hengellisen ja yhteiskunnallisen julistajan muistoa. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Jeesus lähetti seuraajilleen Pyhän Hengen. Hänen kauttaan Jumala luo edelleen uutta, kutsuu ja pelastaa luotujaan. Hän lämmittää ja avaa sydämet Kristukselle, antaa uskon lahjaksi ja myös uudistaa sitä koko ajan. Pyhän Hengen kautta armo, pelastus ja osallisuus Jumalan hyvyydestä ja pyhyydestä ovat todellista asiaa kristittyjen elämässä eivätkä vain joskus ylös kirjattua opinkohtaa. Missä on Pyhä Henki, siellä on elämä, rakkaus ja ilo. Ylösnousemuksen sanoma on: kuolema on peruuntunut, elämä voittaa.
Tätä varten on kirkko
Kristillinen kirkko on olemassa sitä varten, että se todistaa yllä kuvatusta kolmiyhteisestä Jumalasta. Ensin on Isä, Poika ja Pyhä Henki, sitten vasta Jumalan tahdosta ja tarkoituksesta maailmaan lähetetty kirkko. Ensin on Missio Dei: kolmiyhteisestä Jumalasta lähtevä toiminta, Hänen aloitteensa ja tekonsa ihmiskuntaa kohtaan. Kirkko puolestaan on lähetetty maailmaan Jumalan mission välineeksi. Se on kirkon olemassaolon tarkoitus ja syy. Näin ollen, kun puhumme kirkon missiosta, emme tarkoita toimintaa tai aktiviteettia, joka lähtee kirkosta, vaan Jumalasta itsestään.
Joskus asia tosin näyttää vääristyvän siihen suuntaan, että ensin havaitsemme instituution kaikkine rakenteineen: on seurakuntien eri työmuodot, ahkerat vapaaehtoiset, virat ja toimet, kirkon eri järjestöt, toimikunnat, suunnitelmat, raportit ja budjetit. Tämän koko rakennelman tarkoitus on tehdä lähetystyötä, joka tapahtuu jossain kaukana. Ikään kuin omistajuus menisi niin, että rakenteet omistavat sisällön. Kuitenkin asia on juuri päinvastoin: kirkko kaikkine resursseineen on olemassa vain ja siksi, että se osallistuu kolmiyhteisen Jumalan työhön maailmassa, on liikkeellä oleva ja lähetetty kirkko, Kristuksen ruumis maan päällä. Tehtävä omistaa kirkon eikä päinvastoin.
Sen sijaan että puhuisimme kirkkokuntien ja järjestöjen erillisistä missioista, meidän on puhuttava maailmanlaajan, tunnustusrajat ylittävän kirkon yhteisestä missiosta. Ekumeeninen näkökulma missioon perustuu kumppanuuteen, erilaisuuden hyväksymiseen, yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen kirkkojen välillä. Ekumeenisuuden tulisi olla sisään kudottu kirkon missioon: historiallisesti katsottuna ekumeeninen liike nousee juuri kansainvälisen lähetysliikkeen pohjalta. Lähetystyö on synnyttänyt ekumenian.
KYSYMYKSIÄ
Miten näet kristinuskon tulevaisuuden Suomessa?
Mikä on kirkon missio suhteessa maahanmuuttajiin, pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin?
Miksi seurakuntasi on olemassa?
Voiko seurakunta lakata olemasta yhteydessä Jumalan missioon?