Iltapäivän suvanto(a odotellessa)3.7.2017 09:35

 

Kesä on kukkeimmillaan. Mutta inhorealistinen minäni kuuntelee jo vähän huolestuneena juuri ennen aamukahdeksan uutisia kerrottuja auringon nousu- ja laskuaikoja. Lyhenee se, päivä. No, Oulussa aurinko sentään tosin vielä tovin aikaa laskee vasta ”huomisen” puolella, ja yötön yö jatkuu Lapissa, eikä Kuopiossakaan ole pimeää. Mutta inhorealistinen synkkä mieli tietää, että pian ovat toisenlaiset kellonajat. Eipä aikaakaan, kun koiraa aamulenkille vietäessä täytyy kaulapantaan kiinnittää taas punainen vilkkuva valo. Näkyy pimeässä, koiruli, etteivät Kuopion jalkakäytävillä vallattomasti pyöräilevät aja koiran eikä ulkoiluttajan päälle.
Tässä vuodenaikojen kiihkeässä vaihtumisessa kaipaan iltapäivän suvantoa. Sitä hetkeä, kun voi ikään kuin katsoa joen virtaamisen hidastumista, istua puun alla, kuunnella lehvien lempeää suhinaa, nauttia lämmöstä ja raukeudesta. Tosin Suomen ilmaston vaihtelevuus ja vaikeasti ennustettavuus eivät lupaa, että tuollaista suvantohetkeä ulkoilmassa tulee tänä(kään) kesänä. Silti, mikäs estää suunnittelemasta ja kaipaamasta.
Yhden ystäväkollegan hautajaisissa toissa talvena laulettiin vanha hengellinen laulu, joka kuvailee taivaan ihanuutta: ”Autuas ikikevät on.” Hautajaisten jälkeen sitten vähän googlailin tuon laulun taustoja että löytyisiköhän laulua jostakin nykyisestä laulukirjasta. Kävi ilmi, että löytyy kyllä: evankelisen herätysliikkeen kirjassa se on, mutta ”autuas ikikevät” on muutettu muotoon ”autuas sydänkesä.” Että kehtasivatkin muuttaa! Tämän jälkeen olen kuitenkin joutunut miettimään, kumpi minua puhuttelee enemmän: ikikevät vai sydänkesä. Aikaisemmin olisin kallistunut ikikevään puolelle (kevät on hyvänä vuonna suosikkivuodenaikani), mutta viime kevät sai tuumimaan vakavasti, että olisiko se sydänkesä sittenkin parempi. Riippuu siitäkin, millaiseksi tämä kesä kehittyy. Ehkä päätän vasta syksyllä, tai ensi keväänä.
Vai olisiko tässä kaikessa hohhailussa kyse siitäkin, että oman elämän jo kallistuttua iltapäivän puolelle, huomaan entistä selvemmin, että ajan hammas syö kaiken eikä mistään saa kiinni, mitään ei saa haltuun eikä omistukseen. Keväät, kesät, syksyt ja talvet tulevat ja menevät.
Se kaipaamani iltapäivän suvantohetki antaa mahdollisuuden olla kaipaamatta yhtään mihinkään. Olkoon sitten ikikevät tai sydänkesä. Mutta mielellään lenseää lounatuulta, puiden suhinaa, ajatusten ja mielen vapautta. Ehkä vielä tänä kesänä. –Lempeää kesää!


Ilmoita asiattomasta kirjoituksesta tai kommentista.

Kommentoi kirjoitusta
*

*

* Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.