Piispa

Puheet ja kirjoitukset

 

Kuopion ja Mikkelin piispojen yhteinen kannanotto luonnon ja ihmisen puolesta liittyen Saimaan vesistöalueen kaivossuunnitelmiin

 

Luonnon ja ihmisen puolesta (ladattava pdf)

Saimaan vesistöalueen kaivosvaltaukset ja -suunnitelmat ovat herättäneet voimakasta julkista keskustelua. Keskustelijoiden joukon nopea kasvaminen osoittaa, kuinka merkittävästä asiasta on kyse. Erityisesti Heinävedelle kaavailtu grafiittikaivoshanke koskettaa koko pohjoisen Saimaan aluetta ja ylittää siten kuntien, maakuntien ja hiippakuntien rajat.

Heinäveden kaivoshankkeessa punnintaa joudutaan tekemään erityisesti luonnon suojelemiseen ja ihmisten työllistämiseen liittyvien arvojen välillä.

Ihminen tarvitsee elääkseen työtä ja toimeentuloa. Vireä yritystoiminta luo edellytyksiä hyvälle elämälle. Erityisen tärkeää se on Itä-Suomessa. Olemme nähneet, kuinka varsinkin kasvukeskusten ulkopuolella väki vähenee ja työpaikkojen määrä supistuu. Samalla myös palveluverkosto harvenee. Kaivosyritysten tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa, ja paikalliset ihmiset odottavat niiltä erityisesti työpaikkoja.

Ihmisellä on oikeus käyttää hyödyksi luomakunnan lahjoja, Raamatun kielellä "viljellä" luomakuntaa. Kaikki elinkeinoelämä jättää aina jonkinlaisen jäljen luontoon. Meillä on velvollisuus arvioida jokaisessa tilanteessa, voidaanko teollisuuden tuomat hyödyt sovittaa yhteen luontoarvojen kanssa.

Tiedot Heinäveden kaivoshankkeen ympäristövaikutuksista ovat alustavia ja kaipaavat selventämistä. Nyt saatavilla olevat tiedot herättävät oikeutettuja kysymyksiä ja huolia.

Suunnitellulta kaivosalueelta olisi suora yhteys Saimaan vesistöön ja sen ainutlaatuiseen luontoon. Se tarjoaisi työpaikkoja yhden sukupolven ajan, mutta sen ympäristövaikutusten kanssa joutuisivat kymmenet tuhannet ihmiset elämään monen sukupolven ajan, alueen eläimistä ja kasveista puhumattakaan. Pahimmillaan vahingot luonnolle ovat peruuttamattomia.

Ihmisellä on myös velvollisuus suojella ympäristöä, Raamatun kielellä "varjella" luomakuntaa. Meidän on elettävä sopusoinnussa luomakunnan kanssa ja sen asettamissa rajoissa. Tähän kehykseen kaiken elinkeinotoiminnan on alistuttava. Sama koskee omia kulutustottumuksiamme. Toimiessamme luonnon puolesta toimimme myös ihmisen puolesta.

Uskomme, että myös kaivoshankkeiden edistäjät ja tukijat tahtovat hyvää. Nyt saatavilla tiedoilla hankkeeseen liittyy kuitenkin monia ongelmia ja liian suuria riskejä. Liitymme heihin, jotka kantavat huolta esillä olleiden kaivoshankkeiden pitkän aikavälin seurauksista pohjoisen Saimaan ainutlaatuiselle luonnolle ja alueen asukkaille. On tärkeää, että keskustelu jatkuu ja että hankkeen ympäristövaikutuksista saadaan uskottavia lisäselvityksiä. Todistustaakka on kaivosyhtiöillä, ei alueen asukkailla.

Yritystoimintaa on kehitettävä siten, että sen vaikutukset voidaan sovittaa yhteen Saimaan alueen korvaamattomien luontoarvojen kanssa. Siksi on yhteisvastuullisesti ja aktiivisesti etsittävä tapoja tukea ja kehittää alueita, joissa työpaikat ja palvelut uhkaavat kadota. Tarvitaan viisautta luoda työtä, joka turmelemisen sijasta varjelee ja ennallistaa luontoa. Vireillä olevassa kaivoshankkeessa tämä ei näytä toteutuvan.

 

Seppo Häkkinen, Mikkelin hiippakunnan piispa

Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa

Kolumni Savon Sanomissa 9.8.2018 

 

Koulurauhan julistus

 

Ensi viikolla, jos Jumala suo, on meidän koulujemme armorikas aloituspäivä. Ja julistetaan siis täten yleinen koulurauha kehottamalla kaikkia tätä juhlapäivää asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoinkin ystävällisesti ja rauhallisesti käyttäytymään.
Koulujen aloituspäivästä on tullut minulle melkein pyhä. En oikein tiedä, miksi. Ehkä mieleeni on syöpynyt kuva ensimmäisestä koulupäivästäni: katson taakse kotiovelle ja vilkutan kolmelle kotiin jäävälle sisarukselle yrittäen urhoollisesti peitellä jännitystä kuin rintamalle lähtevä sotilas. Muistakaa pestä hampaat! Minä menen nyt, jääkää hyvästi!
Tänä syksynä koulujen aloitus menee taas tunteisiin, kun yksi lapsistamme aloittaa koulutiensä. Kokemuksesta tiedän, että silmiini tulee roska. Aion suojautua herkistymistä vastaan nenäliinalla ja uusilla aurinkolaseilla. Rouvakin on luvannut pitää kädestä kiinni. Ehkä tästäkin selvitään.
Mutta unohdetaan omat tunteet. Koulujen aloituspäivää on oikein pitää kansallisena merkkipäivänä aivan omista kokemuksista riippumatta. Lippu salkoon ja urku soimaan!
Koulutie vaikuttaa ratkaisevasti jokaisen pienen tytön ja pojan elämään – ja siten meidän kaikkien elämään. Jos hän astuu tielle, jossa saa ystäviä, oppii uusia asioita ja kokee onnistumisen iloa, hän saa hyvät eväät kasvaa onnelliseksi ihmiseksi, joka kykenee kantamaan vastuuta itsestä ja toisista. Sellaiseen koulutiehen kuuluu aina kohtuullinen määrä vaivaa ja vastoinkäymisiä, kuten elämään muutenkin. Hyvät tiedot ja taidot kantavat hankalienkin päivien yli.
Mutta jos hän joutuu kiusatuksi tai oppii häikäilemättömäksi, koulutie kääntyy tuhon tieksi. Kokeneet kasvattajat näkevät syrjäytymisen merkit varhain, usein jo esikouluvaiheessa. Mitä varhaisemmin ongelmiin puututaan, sitä paremmin niihin voidaan vaikuttaa. Käytännön tilanteissa opettajan jämäkkä vastuuntunto on paljon ratkaisevampaa kuin lain kirjain.
Siksi koulu on yhteinen asia. Hyvän koulujärjestelmän rakentamiseen tarvitaan jokaista: koululaisia, vanhempia, opettajia, yliopistoa ja lopulta meidän kaikkien veroeuroja ja henkistä tukea.
Kodin ja koulun yhteistyö on yksi hyvän koulutien avain. Sen merkitystä voi tuskin liikaa korostaa. Oman kokemukseni ja kuulemani perusteella säännöllistä yhteydenpitoa voisi olla enemmänkin.
Mikä on meidän vanhempien vastuu? Kun esikoinen aloitti koulutiensä, muistan aina opettajan ohjeen meille vanhemmille: huolehdi, että lapsi nukkuu riittävästi, syö terveellisesti ja tekee läksynsä. Uni, ravinto, läksyt. Loistavia perusohjeita, vaikka vanhemmuuteen kuuluu muutakin. Kun kyselet sopivin väliajoin lapselta, mitä koulutielle kuuluu, osoitat hänelle huolenpitoa ja viestität, että koulun käyminen on tärkeää. Samalla saat hyödyllistä tietoa, ollaanko oikealla tiellä.
Tärkeää on, että vanhempana arvostat opettajaa ja annat hänelle sekä tuen että työrauhan. Opettaja ei ole mikään meidän perheen kasvatuspalveluiden tuottaja. Opettaja on opettaja: hänen velvollisuutensa on toteuttaa lakiin perustuvaa kansallista opetustehtävää, ei vanhempien oikkuja ja mieltymyksiä. Opetussuunnitelmaan toki kuuluu, että kuunnellaan vanhempia ja otetaan oppilaan yksilölliset taipumukset huomioon. Tämä ei silti tee vanhemmista opettajan työnantajia.
Erityisen tärkeitä ovat tilanteet, jos koulusta otetaan yhteyttä ongelmissa. Ole silloin fiksu vanhempi. Tunnista ongelmat ja etsi ratkaisuja rauhallisesti yhdessä oppilaan ja koulun edustajien kanssa.
Entä mitä toivon opettajalta? Kun kyselin saunanlauteilla ekaluokkalaiselta, miltä koulun aloittaminen tuntuu, vastaus tuli välittömästi: ”Pelottavalta”. Niin se on, vaikka kuinka yrittäisimme rauhoitella. Lapsi pelkää ennen kaikkea yksin jäämistä ja kiusatuksi joutumista.
Siksi vetoan kaikkiin vanhempiin, opettajiin ja autoilijoihin: tehdään koulutiestä turvallinen kaikille lapsille. Huolehditaan yhdessä lasten kasvurauhasta. Silloin oppiminenkin voi onnistua.
Olemme sopineet ekaluokkalaisen kanssa kolmesta asiasta: osallistutaan koulutiensä aloittavien siunaukseen, nostetaan lippu salkoon ja syödään ensimmäisen koulupäivän jälkeen jäätelöt.
Ja lopuksi toivotetaan kaikille koulunsa aloittaville hyvää ja Jumalan siunaamaa koulutietä. Aamen.

 
Puhe Kerubi-stadionin käyttöön siunaamisessa Joensuussa 9.6.2018
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (+). Aamen.
Arvoisa pesäpalloväki, sisaret ja veljet Kristuksessa,
Joensuun Mailan D-tyttöjen äsken laulama Suvivirsi antaa sanat kiitollisuudelle. Siihen meillä on tänään paljon syytä. Tämän Suomen parhaimman pesäpallostadionin valmistuminen on monenlaisen rohkeuden ja yhteistyön hedelmä. Ensiksi tarvitaan Suomen parhaimpiin kuuluva huippujoukkue.
Mutta tarvitaan myös paljon muuta: innokkaita junioreita, sitoutuneita valmentajia, harjoituksiin kuskaavia vanhempia, ”tonikaksosia” ja muita tukirinkiläisiä, sponsoroivia yrittäjiä ja urheilulle suopeita kaupungin päättäjiä. Ja tarvitaan teitä kaikkia, kannustavaa pesäpalloyleisöä – eihän tänne kannata tyhjiä lauteita rakentaa!
Siksi tämä päivä on yhteisen ilon ja kiitollisuuden päivä. Psalmin sanoin: ”Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä!” (Ps. 118).
Kerubi-stadionin puuhamiehet ovat pyytäneet, että otamme tämän stadionin käyttöön ekumeenisesti siunauksin ja esirukouksin. Sillä halutaan muistuttaa, että parhaimmillaan joukkueurheilu tuo elämäämme monenlaista siunausta, erityisesti lapsille, mutta myös aikuisille. Harjoittelu vahvistaa ruumiin kuntoa. Yhteiset pelit ja pelimatkat luovat lujia ystävyyssuhteita. Joukkueessa opimme ymmärtämään erilaisuuden arvon. Voitot ja onnistumiset vahvistavat itseluottamusta. Tappiot ja epäonnistumiset pakottavat kohtaamaan pettymyksen tunteita – tärkeä elämäntaito sekin. Yhteiset pelinsäännöt tuovat järjestystä. Ilman niitä emme tule toimeen urheilussa emmekä elämässä. Elämä on joukkuepeliä.
Arvelen puhuvani kokemuksesta. Tällaista siunausta pesäpallo on tuonut myös minulle. Pelasin ensimmäisen sarjaottelun 9-vuotiaana Ilomantsissa, ja kaksi vuotta sitten Joensuun piispantarkastuksessa minut laitettiin ottamaan kiinni lyöjäjokeri Juha Niemen lyöntejä. Myönnän, että hirvitti. Selvisin vain yhdellä mustelmalla, lääkäriä ei tarvittu. Se tuntui melkein voitolta. Luulen, että suojelusenkelit joutuivat ylitöihin.
Tämä stadion kantaa nimeä Kerubi. Monelle joensuulaiselle sana tuo mieleen perinteikkään soittoruokalan Ilosaaressa. Tarkkaan ottaen stadion kantaa raamatullista nimeä, sillä Raamatussa on  kerubi viittaa enkeliin, peräti 91 kertaa. Muinaisessa assyrian kielessä sana tarkoittaa ”lähellä olevaa”. Kerubi on siis sellainen enkeli, joka on kaikkein lähimpänä Jumalaa ja joka jatkuvasti kiittää häntä, kaiken elämän antajaa ja kaiken hyvyyden lähdettä.
Ottaessamme käyttöön tämän Kerubi-stadionin siunauksin ja esirukouksin me kiitämme kaikkivaltiasta Jumalaa yhteisen työn hedelmästä ja koko elämän lahjasta. Toivon ja rukoilen, että Kerubi-stadion, nimensä mukaisesti, toisi meidät lähelle toisiamme, ei eroon toisistamme, vaan lähelle toisiamme. Olkoon tämän stadionin periaatteita reilu peli, vastustajan kunnioitus ja viaton ilo. Herra olkoon teidän kanssanne.

 

Kolumni/Savon Sanomat 7.6.2018
 
Kivulias konflikti varjostaa koko maailmaa
Kuopion torimessussa 27.5. avusti harvinaisia vieraita: piispa Jerusalemista ja kuoro Betlehemistä. Savolaiset ottivat nämä palestiinalaiset kristityt sydämellisesti vastaan. Olen siitä kiitollinen.
Mutta sähköpostiin tuli myös toisenlaisia viestejä. Miksi he eivät lähde Israelista ja luovuta kotejaan juutalaisille, kysyttiin. Ovatko edes oikeita kristittyjä? Ehkä heillä on yhteyksiä Hamasin kaltaisiin terroristijärjestöihin?
Näiden kristillisten sionistien mielipiteet tuskin muuttuvat mihinkään. Vastaan heille vaikenemalla. Jokainen voi kuvitella, kuinka tällaiset kovasydämiset kommentit loukkaavat alkuseurakunnan perillisiä edustavien palestiinalaiskristittyjen korvia.
Mutta sille, joka tahtoo ymmärtää asiaa monelta kannalta, yritän valaista kivuliasta konfliktia omien havaintojeni pohjalta.
Kun näen juutalaisen ystäväni Arielin rukoilevan kipa päässä Länsimuurilla Jerusalemissa, tunnen syvää iloa. Vihdoinkin paljon kärsineen kansan ihmisillä on mahdollisuus asua turvallisesti, päättää asioistaan, harjoittaa uskontoaan ja antaa sen näkyä!
Viidennen Mooseksen kirjan mukaan Jumala ”antaa” Luvatun maan Egyptin orjuudesta paenneille israelilaisille. Tosin ulkorajoista on monta versiota jo Raamatussa, eikä Raamatun Israelia ja nykyhallitusta voi samaistaa. Sittemmin maa on otettu pois ja juutalaisia ovat kansanmurhanneet lukemattomat sotapäälliköt: Assyrian Sargon 722 eKr, Babylonian Nebukadnessar 597 eKr, Rooman Titus 70 jKr, islamilaiset valloittajat ja kristityt ristiretkeläiset. Adolf Hitlerin toteuttama holokausti on hävitysyrityksistä uusin ja hirvittävin.
Sionismi syntyi 1800-luvulla vastareaktiona loputtomalle antisemitismille. Me eurooppalaiset olemme osasyyllisiä juutalaisvainoihin. Nyt 70 vuotta täyttävää Israelin valtiota on syytä onnitella ja sen olemassaoloa puolustaa.
Mutta millä hinnalla tämä kaikki on tapahtunut! Se on se ongelma.
Vuoden 1948 jälkeen sadat tuhannet alueella ikiaikoja asuneet palestiinalaiset on karkotettu kodeistaan. YK:n ja kansainvälisen oikeuden mukaan Israel on vuodesta 1967 miehittänyt Länsirantaa, Itä-Jerusalemia ja Gazaa. Sen jälkeen Israel on säätänyt lakeja, jotka oikeuttavat takavarikoimaan palestiinalaisten maita, tuhoamaan heidän kotejaan ja estämään heidän vapaan liikkumisen. Samalla Israel rakentaa Palestiinalaisalueiden sisälle siirtokuntia kiihkeimmille juutalaisille.
Monet palestiinalaiset suvut ovat asuneet alueella 2000 vuotta. Heidän joukossaan ovat maailman varhaisimmat kristityt. He puhuvat arabiaa. Monien sukujuuret ulottuvat Jeesuksen ja alkuseurakunnan aikaan. Heistä puhuu helluntain epistola: ”Toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia” (Ap. t. 2:11).
Tänään he kärsivät sekä Israelin miehityksestä että palestiinalaisen äärijärjestön Hamasin terrorista. He vastustavat miehitystä, eivät Israelia.
Neuvoja heiltä ei puutu. Vaikuttakaa vääriin lakeihin demokratian keinoin. Miten, jos 370 000 itä-jerusalemilaisella ei ole äänioikeutta parlamenttiin? Käykää töissä. Miten, jos Israel rajoittaa tavaroiden vientiä ja ihmisten liikkumista Länsirannalla? Palestiinalaisten BKT on vain 10 % israelilaisten vastaavasta. Itä-Jerusalemin palestiinalaiset maksavat veroja, mutta eivät saa vastinetta. Jätehuolto, vedenjakelu ja kaupunkisuunnittelu eivät toimi.
Kitkekää Hamas ja islamistiset terrorijärjestöt Gazasta! Kyllä, mutta miten, jos nuoret joutuvat jatkuvasti pettymään havaitessaan, että maltillisen Fatah-puolueen rauhanomaisempi politiikka ei tuo helpotusta kärsimyksiin?
Jerusalem tarkoittaa sananmukaisesti ”rauhan kaupunkia”. Profeettojen mukaan vain oikeudenmukaisuudesta kasvaa kestävä rauha, ei aseista. Monet nykylait on valjastettu ajamaan Israelin etua tavalla, jonka palestiinalaiset kokevat sortavaksi.
Kuopiosta käsin emme voi olla tuomareita, mutta ehkä sairaanhoitajia. Olen ylpeä seurakunnista, jotka tukevat kumppanuuskirkkomme ylläpitämiä luterilaisia kouluja. Niillä on hieno visio: kasvattaa lapsista rauhaa tahtovia ja rauhaan kykeneviä johtajia Palestiinan kärsivälle kansalle.
Siitä hyötyisi Israel. Ja koko maailma.

Saarna papiksi vihkimisessä helatorstaina 10.5.2018 Kuopion tuomiokirkossa

 

Evankeliumi (Luuk. 24: 46-53)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.” Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

 

Rakkaat seurakuntalaiset, kunnioitetut papiksivihittävät, sisaret ja veljet Kristuksessa,

Tänään vietämme ja juhlimme yhdessä helatorstaita. Se on varma kevään merkki, yhtä varma kuin se, että tämän juhlan aattona tiedotusvälineissä voivotellaan, kuinka tavalliset suomalaiset eivät tiedä helatorstain merkityksestä yhtään mitään. En olisi ihan niin varma tästä täydellisen tietämättömyyden pimeydestä. Ja kuinka hyvänsä, nythän meillä on erinomainen mahdollisuus kysyä, mitä juhlimme helatorstaina. Miksi se on tärkeä ja iloinen juhla Jumalan pelastustekojen historiassa? Entä millä tavalla se liittyy pappisviran tehtäviin?

Helatorstai liittyy erityisesti kysymyksiin poissaolosta ja läsnäolosta. Lukiolaisikäinen poikani on juuri nyt ensimmäistä kertaa Kiinassa koulunsa mukana. Kun hän on niin kaukana ja poissa, huomaan, että vanhempana sitä kantaa huolta ja ikävää. Siksi toivoo saavansa edes jonkun viestin, joka toisi hänet poissaolevanakin lähemmäksi. Nykyaikana se on helpompaa älypuhelimien avulla, mutta ei Kiinassa, siellä kun viranomaiset ovat kieltäneet What’s Up -sovelluksen ja muutenkin rajoittaneet tiedonvälitystä ja sosiaalisen median käyttöä.

Rakastavaisilla on tapana vaihtaa sormuksia, jotka muistuttavat toisesta, silloinkin kun hän on poissa ja kaukana. Monilla meillä on seinällä kuva rakkaasta ja kuolleesta omaisesta. Hän on poissa lopullisesti. Se riipaisee ja tuntuu raastavalta. Hänen kuvansa tuo meidät muistoihin ja edes jollakin tavalla lähemmäs, vaikka kuoleman raja onkin täysin ylitsepääsemätön muuri.

Helatorstain Raamatun lukukappaleet kertovat siitä, kuinka ylösnousemuksensa jälkeen oppilaille ilmestynyt Kristus otetaan takaisin taivaan kirkkauteen. Vaikka puhumme joskus taivaaseenastumisesta, kyse ei ole jonkinlaisesta superkolmiloikasta, jossa hypätään stratosfäärin kautta ulkoavaruuteen. Kyse on itsensä alentaneen, ristillä kärsineen ja kuoleman voittaneen Kristuksen korottamisesta Jumalan kirkkauteen.

Tässä mielessä kyse näyttää siis olevan jäähyväiskertomuksesta, siitä, että Kristus jättää oppilaansa ja poistuu näyttämöltä – lopullisesti. Apostolien tekojen kertomuksessa on kuitenkin jotakin, joka ei tunnu sopivan tähän näyttämöltä poistumisen kuvaan.

Kun Kristus otetaan taivaaseen Jumalan kirkkauteen, odottaisi, että oppilaat lähtevät heti pois. Mutta Raamattu kertoo, että he korottamisen jälkeen ”kumartavat maahan” kunnioituksen ja palvonnan merkiksi. Odottaisi, että oppilaat lähtevät murhemielellä pois – nyt hän jätti meidät. Mutta epistola kertoo, että he lähtevät ”riemua täynnä”. Odottaisi, että kalastajat palaavat takaisin ankaran arjen keskelle. Mutta Luukas kertoo, että he palaavat Jerusalemin temppeliin ”kiittämään Jumalaa”. Odottaisi, että Kristus sanoo: nyt te olette kuulleet ja nähneet riittävästi, saatte pärjätä nyt omillanne. Mutta evankeliumissa hän lupaa: ”te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin”. Odottaisi, että hän vilkuttaa jäähyväisten merkiksi. Mutta Luukkaan mukaan hän kohottaa kätensä ja vahvistaa apostoleja siunaamalla heidät.

Mistä tämä kaikki kertoo? Mitä hyvää se meille julistaa? Eikö sitä, että Kristus tahtoo ylösnousseena ja korotettunakin olla läsnä ja lähellä meitä? Hän ei jätä meitä yksin, vaan elää ja vaikuttaa keskellämme. Hän ei vain istu toimettomana kultatyynyllä Isän oikealla puolella, vaan rukoilee meidän puolestamme, jakaa meille armoaan ja vahvistaa meitä sanallaan myös tänään ja täällä.

Se ei tapahdu niinkään What’s Upin tai Facebookin kautta, vaan Jumalan sanan ja pyhien sakramenttien, Kristuksen itse asettamien sakramenttien, kautta. Tämä käy ilmi päivän teksteistä.

Ensiksi Kristus lupaa meille voiman, siis Pyhän Hengen lahjan. Jeesus sanoo: ”Johannes kastoi vedellä, teidät kastetaan Pyhällä Hengellä”. Se lahjoitetaan kasteessa, joka yhdistää meidät Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Pyhän Hengen lahja välitetään myös teille papiksi vihittäville viranhoitoa ja seurakunnan palvelemista varten, kun teidät tänään vihitään papiksi apostolisen perinteen mukaan rukouksin ja kättenpäällepanemisin.

Toiseksi Vapahtaja lähettää julistamaan hyvää sanomaa. Hän sanoo. ”Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” Kun kirkossa puhutaan ja lauletaan näistä sanoista, parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa, ne ovat voimasanoja: ne eivät välitä vain tietoa, vaan voiman, itse Kristuksen ja vahvistavat uskoamme.

Kolmanneksi tämä synnyttää oppilaista palvontaa ja kunnioitusta. Se saa heidän mielensä iloiseksi. Se johtaa temppeliin kiittämään Jumalaa. Se johtaa myös huolehtimaan köyhistä, kärsivistä ja kaikista ihmistä, vaikka tämän päivän tekstit eivät siitä puhukaan.

Helatorstai on siis paitsi kertomus poismenemisestä myös ja ennen kaikkea Kristuksen läsnäolon juhla. Hän ei sittenkään jätä meitä yksin, vaan lahjoittaa voiman. Hän ei sittenkään poistu paikalta, vaan elää ja vaikuttaa keskellämme siellä, missä julistetaan sanaa, rukoillaan, vietetään sakramentteja ja lohdutetaan toisia.

Miten tämä liittyy pappisvirkaan? Aivan ratkaisevasti. Teidät, rakkaat papiksi vihittävät, vihitään pappisvirkaan ja lähetetään huolehtimaan niistä merkeistä, joiden välityksellä Kristus voi tulla jokaisen köyhän ja syntisen luo. Teidän tehtävä on julistaa sanaa ja hoitaa pyhiä sakramentteja, joiden välityksellä Kristus itse armahtaa, hoitaa, lohduttaa ja uudistaa ihmistä.

Kun sinä kastat, Kristus itse lahjoittaa kastetulle Pyhän Hengen. Kun sinä julistat evankeliumia, Vapahtaja itse lohduttaa murheellista ja antaa langenneelle kaikki synnit anteeksi. Kun sinä toimitat ehtoollisen, silloin Kristus itse jakaa armonsa ja yhdistää ehtoollisvieraan itseensä. Kiitosvirsissä ja rukoushuokauksissa me saamme puhua hänelle, hiljaisessa sydämen luottamuksessa hän puhuu meille. Kärsivien katseessa, apua pyytävän kädessä ja lasten ilossa me kohtaamme hänet arjen keskellä.

Kaste, ehtoollinen, evankeliumin lukeminen, saarna, kiitosvirsien laulaminen ja rukoileminen ovat niitä välineitä, joilla Kristus tulee luoksemme, koskettaa meitä ja vahvistaa yhteyttämme häneen. Kun huolehdit näistä, toimit oikean paimenen tavoin. Älä ime ihmisten huomiota itseesi, vaan auta ihmisiä kääntämään katse Kristukseen. Toimi niin, että Hyvä Vapahtaja voi tulla jokaisen tavallisen ihmisen luo armahtamaan ja uudistaman häntä.

Silloin toimit oikein. Silloin sinun ei myöskään tarvitse kuvitella, että uskon ja rakkauden syntyminen olisi kiinni sinun ominaisuuksista tai onnistumisista. Usko on aina lahja ylhäältä, ei lahja sinulta. Pelastavan uskon saamiseksi Jumala itse on asettanut evankeliumin julistamisen ja sakramenttien hoitamisen viran, sillä siellä, missä evankeliumia julistetaan ja pyhiä sakramentteja toimitetaan, siellä Pyhä Henki itse synnyttää uskon, lahjoittaa Kristuksen ja tekee meistä taivasten valtakunnan kansalaisia.

Siksi ole rohkea. Ole vapaa. Herra kanssasi.

 

 

Vastuuton sananvapaus on tuhovoima

 
Sananvapaus on tärkeimpiä poliittisia oikeuksiamme. Se on välttämätön hyvän yhteiskunnan rakentamisessa ja vääryyksien korjaamisessa. Sitä tarvitaan myös, jotta jokainen voisi tulla kuulluksi ja nähdyksi. Yritykset rajoittaa sananvapautta purkautuvat ennen pitkää väkivaltaisesti. Siksi tämä perusoikeus on turvattu perustuslaissa.
Mutta vapaudet vääristyvät vastakohdakseen, ellei niihin liity vastaavia velvollisuuksia. Jos haluamme liikkua autolla vapaasti minne huvittaa, meillä on velvollisuus noudattaa liikennesääntöjä kuten ajaa oikeaa kaistaa. Muuten liikenne ajautuu vaaralliseen kaaokseen eikä kukaan uskalla liikkua mihinkään.
Sama koskee myös sananvapautta: ilman vastuuntuntoa sananvapaus kääntyy tuhovoimaksi. Pahantahtoinen julkisuus, siis vastuusta irrotettu sananvapauden käyttö, ”tuhoaa ihmisiä, työuria ja yrityksiä”, totesi päätoimittaja Atte Jääskeläinen vuosi sitten. Siksi kunnianloukkaus on säädetty laissa rikokseksi.
Miten turvataan sananvapauden täysi toteutuminen niin, että samalla estetään ajautuminen lynkkaus-kulttuuriin, jossa vihjailuilla, liioittelulla tai perusteettomilla syytöksillä tahrataan iäksi ihmisen kasvot ja maine? Miten puuttua epäkohtiin niin, että ihminen voisi korjata toimintaansa ilman julkista häväistystä?
Kysymys on alkanut poltella monen mieltä sen jälkeen, kun on katsottu teatterin, baletin ja elokuvataiteen piirissä syntyneitä kohuja tai vaikkapa Brother Christmas -auttajahahmo Ari Koposen kamppailua taloussyytöksien keskellä.
Konkaritoimittaja Seppo Kononen piti julkisia häpeärangaistuksia ongelmallisina (SS 3.4). Kun on päästy kirkon suorittamista jalkapuurangaistuksista, on ajauduttu vielä suuremman yleisön tuomittavaksi. ”Julkinen teilaus tuo mieleen suuret näytösoikeudenkäynnit, joita itänaapurissamme järjestettiin pahimpaan kommunistiaikaan. Nyt koko kansan voimin jaettavat häpeärangaistukset eivät ole missään suhteessa todellisiin rikoksiin.”
Professori Janne Saarikivi sanoi tuntevansa olonsa vaivautuneeksi katsoessaan ”julkisia anteeksipyyntö-bakkanaaleja, joissa media on tutkija, syyttäjä ja tuomari.”
Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin (IS 25.3) vertasi lynkkauskulttuuria antiikin Roomaan. ”Kun epäkohtia tulee ilmi, taannummeko Colosseumin mylviväksi yleisöksi, jolle ei mikään riitä vaan joka huutaa lisää verta vai kykenemmekö asialliseen ja analyyttiseen keskusteluun?” Usein ajatellaan, että juuri iltapäivälehdet tarvitsevat kohuja ja suorittavat julkisia häpeärangaistuksia. On hyvä, että päätoimittaja osoittaa tiedostavansa asian inhimillisen puolen.
Sensuuria emme tarvitse. Uhrien syyllistäminen olisi väärin, sillä epäkohtiin puuttumisesta pitää palkita, ei rangaista. Jokaisen pitää kantaa vastuu toimistaan, myös virheistään. Mutta myös kohtuuttoman julkisen riepotuksen jäljet pelottavat. Hiihtäjä Mika Myllylän ja teatterijohtaja Benny Fredriksonin epätoivoiset ratkaisut antavat kauhistuttavan kuvan yöstä, johon julkisen kohun kohde joutuu.
Epäkohdista ei saa vaieta, mutta vaikenemisen vaihtoehto ei voi olla vaino, kuten Appelsin sanoo. Millaisia vaihtoehtoja voisi olla?
Minna Canthin päivänä Kuopion kaupungintalolla järjestetyssä sananvastuu-seminaarissa langanpäitä etsittiin. Ministeri Seppo Kääriäinen vetosi tavallisiin, kriittisiin kansalaisiin: ihmisten pitää pidättyä väärän tiedon levittämisestä mutta myös itse puuttua siihen ja ilmoittaa siitä.
Elina Grundströmin mukaan vastuullisen median tunnistaa siitä, että se sitoutuu Journalistin ohjeisiin ja Julkisen sanan neuvoston kaitsentaan. Grundströmin mielestä monesta murheesta säästyttäisiin, jos kansalaisetkin noudattaisivat niitä Journalistin ohjeita, jotka ohjaavat toimittajia ja jotka on laadittu kansalaisten etujen turvaamiseksi.
Martti Luther esittää Ison Katekismuksen selityksessä kahdeksanteen käskyyn vielä yhden. Lutherin mielestä hyvä maine on jokaisen ihmisen perusoikeus. Siksi mahdollisiin epäkohtiin on puututtava niin, että lähimmäinen saa säilyttää kunniansa. ”Mene siis ja puhu asiasta hänen kanssaan kahden kesken.” Kerro asia suoraan asianomaiselle. Ellei se auta, ilmoita viranomaisille. Tällainen kulttuuri suojelee myös sinua.