Hiippakunta

Apilaristi - hiippakunnan uutiskirje

Apilaristi, marraskuu 2018

 

Uusi luottamushenkilö – työntekijän kumppani

 

Lähes jokaisella piispantarkastuksella törmään erikoiseen ilmiöön: työntekijät toivovat tuntevansa paremmin seurakuntansa luottamushenkilöt. Ja luottamushenkilöt toivovat, että voisivat olla paremmin perillä seurakunnan työntekijöiden arjesta.

Toive on molemminpuolinen ja myönteinen. Ja siihen on helppo vaikuttaa.

Hiippakuntamme seurakuntiin valittiin juuri uudet luottamushenkilöt. He ovat seurakunnan päättäjiä: he päättävät strategiasta, taloudesta, kiinteistöistä, mahdollisista seurakuntaliitoksista ja muista seurakunnan työn puitteisiin, siis ”isoon kuvaan” liittyvistä asioista. Hyvän luottamushenkilön merkki on se, että hän osallistuu seurakunnan hengelliseen elämään ja on kiinnostunut työntekijöistä.

Seurakunnan työntekijät puolestaan tekevät käytännön työtä kirkkoherran, muiden esimiesten ja virkasäännön pohjalta. Siksi hyvä työntekijä auttaa luottamushenkilöitä tuntemaan seurakunnan työtä.

Uusien luottamushenkilöiden aloittaessa vuoden 2019 alussa seurakunnilla on nyt loistava tilaisuus vahvistaa luottamushenkilöiden ja työntekijöiden keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Siksi vetoan seurakuntiin: Järjestäkää heti alkuvuoteen 2019 uusien luottamushenkilöiden perehdytystä. Etsikää keinoja, jolla saatte työntekijät ja luottamushenkilöt tutustumaan, keskustelemaan, syömään ja rukoilemaan yhdessä. Silloin keskinäinen luottamus ja yhteenkuuluvuus voivat vahvistua.

Siitä voi mennä pidemmällekin. Kirkkoneuvoston ja seurakuntaneuvoston ensimmäisiin kokouksiin voi kutsua vuorollaan kuultavaksi seurakunnan diakoniasta, kasvatuksesta, lähetyksestä ja musiikkityöstä vastaavia työntekijöitä. Mitä paremmin luottamushenkilöt ja työntekijät tuntevat toisensa, sitä paremmin seurakunta tuntee maastonsa ja pystyy suunnistamaan oikeaan suuntaan.

Työntekijä, muista, että luottamushenkilö on työtoveri ja kumppani, sanan alkuperäisessä hengellisessä merkityksessä! ”Kumppani” tarkoittaa henkilöä, jonka kanssa jaat leipäsi (latinan ’panis’ on leipä ja etuliite ’cum’ viittaa yhteiseen). Luottamushenkilön kanssa jaat sekä yhteisen budjetin että Herran pyhän ehtoollisen. Kumppanit jakavat yhteisen kohtalon ja auttavat toisiaan.

Onnea ja Jumalan siunausta kaikille uusille luottamushenkilöille!

Jari Jolkkonen

 

Enonkosken luostarin alttaritaulu
Kuva: Enonkosken luostariyhteisö
Pauliina Kainulainen
Kuva: Pasi Räsämäki

Apilaristi, kesä 2018

 

Retriittipappi Pauliina Kainulainen kutsuu Enonkosken yhteisöön

 

Pastori Pauliina Kainulainen aloitti työnsä Enonkosken luostariyhteisön retriittipappina huhtikuussa 2018. Kolmivuotisen retriittipappihankkeen tavoite on Itä-Suomessa asuvien ihmisten hengellisen elämän vahvistaminen ja syventäminen.

”Toiveena on tavoittaa hengellisiä etsijöitä ja pitää tarjolla kristillistä vaihtoehtoa mietiskelyn ja hiljaisen rukouksen kaipaajille”, kuvaa Kainulainen työtään. Samalla hakee muotoaan tämän ajan luterilainen luostariteologia ja luterilainen näkökulma hengellisen elämän syventämiseen.

 Hanketta rahoittaa Kirkkohallitus.

 Enonkosken luostariyhteisö toimii Ihamaniemessä, 40 kilometriä kaakkoon Heinävedeltä. Luostarissa vietetään rukoushetkiä kolmesti päivässä, messua vähintään kerran kuukaudessa sekä retriittejä ja muita tapahtumia etenkin kesäaikaan. Talvikaudella retriittipappi kiertää seurakuntia.

Tapahtumien lisäksi luostariyhteisö kokoontuu verkossa: yhteisöllä on noin 3000 seuraajaa nettisivuillaan ja sosiaalisessa mediassa.

 "Vaikuttaa siltä, että yhä useampi kaipaa vastapainoa hektiselle elämärytmille. Kristillisellä hiljaisen rukouksen perinteellä on paljon annettavaa, kunhan viesti välittyy ymmärrettävästi”, näkee Kainulainen.

Myös luontoyhteys ja kehollisuus ovat yhä useammalle tärkeitä spiritualiteetin ulottuvuuksia. Enonkosken luostarissa nämä ulottuvuudet yhdistyvät itäsuomalaiseen maanläheiseen uskonmaisemaan.

Luostariin on mahdollista tulla talkoolaiseksi. Yhteisön tukiyhdistyksen jäseneksi voi liittyä lähettämällä yhteystietonsa luostariyhteisölle osoitteeseen luostariyhteiso (at) luostariyhteiso.fi tai pauliina (at) luostariyhteiso.fi.  Liittyjälle lähetetään erikseen jäsenmaksukaavake.

Henkilöjäsenmaksu on 25 €/vuosi, alennettu jäsenmaksu (eläkeläiset, opiskelijat, työttömät) 15 €/v. Yhteisöiltä jäsenmaksu on 50 €/v.

 

 

 

Lähetysjuhlilla on myytävänä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa yhteistyönä tehtyjä uusiotuotteita.

Apilaristi, maaliskuu 2018 

 

Kuopion Lähetysjuhlien ohjelma valmiina

 
Kuopion Lähetysjuhlien 25. –27.5.2018 ohjelmaan voi nyt tutustua osoitteessa www.lahetysjuhlat.fi. Lähetysjuhlien verkkosivuilta löytyy myös tietoa majoitusmahdollisuuksista – varaukset kannattaa tehdä pikaisesti – sekä tietoa ruokalippujen ennakkomyynnistä ryhmille ja muuta mielenkiintoista.
 
Lähetysjuhlilla on luvassa innostavia ohjelmia kaikenikäisille – omaa ohjelmaa on myös nuorille ja perheille – lämpöisiä kohtaamispaikkoja, hyvää musiikkia ja kansainvälistä tunnelmaa. Sinne on helppo tulla myös sellaisen, joka ei ole aikaisemmin ollut Lähetysjuhlilla.
 
”Lähetys on olennainen osa kirkon perustehtävää. On etuoikeus saada järjestää juhla, mihin tullaan eri puolilta Suomea. Näen lähetystyön tärkeänä, koska yhä enemmän käperrymme omiin oloihimme ja siihen, että meillä on asiat hyvin. Tarvitsemme näkökulmaa koko maailmaan. Maailma on yhteinen ja kristinuskon sanoma on tarkoitettu kaikille ihmisille”, sanoo kirkkoherra Jaana Marjanen, joka on myös Suomen Lähetysseuran hallituksen jäsen.
 
Perjantaina Tuomiokirkossa, lauantaina Kuopio-hallissa ja sunnuntaina torilla
 
Avajaisia vietetään Tuomiokirkossa perjantaina klo 18, mutta kannattaa tulla jo klo 14 alkavaan viimeiseen Lähetysjuhlien ennakkotilaisuuteen, jossa keskustellaan köyhyydestä. Lauantaiksi ohjelmaa riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään, tapahtumien keskuspaikkana Kuopio-halli. Lauantain ohjelmaan sisältyy muun muassa messu, jonka yhteydessä siunataan kesän leireille lähtevät isoset.
 
Ja juhlilla kannattaa olla ihan loppuun asti. Sunnuntaina klo 11 messussa Kuopion torilla siunataan uudet lähetystyöntekijät. Messun jälkeen on kirkkokahvit. Ja juhlat päättyvät koko perheen Riemu-festariin, josta kuopiolaisilla on jo hyvät kokemukset.
 
Ryhmille voi tilata ruokaliput etukäteen
 
Tänä vuonna voi ensimmäistä kertaa ostaa ruokalippuja etukäteen yli kahdeksan hengen ryhmille. Lippujen tilausmahdollisuus tulee verkkosivuille vielä maaliskuun kuluessa.
 
Uusiotuotteita vanhoista mainoskankaista
 
Lähetysjuhlien valmisteluissa tehdään yhteistyötä myös Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa. Neljä vaatetusmuotoilulinjan opiskelijaa opettajineen on suunnitellut uusiotuotteita, joiden raaka-aineena käytetään Lähetysseuran käytöstä poistettuja banderolleja ja keräysliivejä. Kuopion ja lähiseudun seurakunnista on löytynyt innokkaita ompelijoita, jotka valmistavat tuotteita myytäväksi Lähetysjuhlilla. Ohjeet ovat vapaasti muidenkin käytettävissä, ne löytyvät kirjallisina ja videoituina Lähetysjuhlien verkkosivuilta.
 
Lähetysjuhlien järjestäjinä ovat Suomen Lähetysseura, Kuopion ev.lut. seurakunnat, Siilinjärven seurakunta ja Kuopion hiippakunta. Yhteistyössä on mukana myös Kuopion kaupunki.
 
Juhlien organisoinnista vastaavat pastori Kirsi Perämaa ja tuottaja Mervi Ritokoski.

Apilaristi, tammikuu 2018

  

Rakasta minua nyt - Lähetysjuhlat Kuopiossa 25.­­–27.5.2018

 
Lähetysjuhlat järjestetään Kuopiossa teemalla Rakasta minua nyt. Valmistelut on jo aloitettu ja päivien ohjelmia ja käytännön järjestelyjä työstetään parhaillaan.
 
Lähetysjuhlien tapahtumapaikkoina ovat perjantaina Kuopion tuomiokirkko, lauantaina Kuopio-halli ja sen viereiset koulut sekä sunnuntaina Kuopion tori, jossa vietetään yhteistä messua kello 11 ja Riemu-festivaalia. Kuopiossa juhlien valmistelujen organisoinnista vastaavat pastori Kirsi Perämaa ja Lähetysseurassa uutena tuottajana aloittanut Mervi Ritokoski.
 
Lähetysjuhlista on toiveena tehdä kuopiolaisten ja lähiseurakuntien kanssa yhdessä koko perheen yhteinen juhla. Tapahtuma on myös oivallinen kevätretkikohde seurakunnan eri ryhmille ja mukaan kutsutaan erityisesti seurakunnan isosia, jotka siunataan tehtäviinsä lauantaina kello 18 Kuopio-hallissa.
 
Lähetysjuhlille on suunnitteilla innostavia ohjelmia, lämpöisiä kohtaamispaikkoja, hyvää musiikkia ja kansainvälistä tunnelmaa. Luvassa on monenlaista ohjelmaa, johon on helppo kutsua ja pyytää mukaan myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät ole aikaisemmin olleet Lähetysjuhlilla. Niiden ajankohta toukokuussa antaa oivallisen syyn aloittaa kesä jo Lähetysjuhlilla, ja nyt on hyvä merkitä jo kalenteriin Lähetysjuhlien ajankohta.
 
Lisätietoa ja juhlien ohjelmat julkaistaan tammikuussa www.lahetysjuhlat.fi -sivuilla. Kuopion Lähetysjuhlien julisteen voit ladata tästä.
 
Tervetuloa Lähetysjuhlille Kuopioon.
 
 
Lisätietoja:
Mervi Ritokoski 040 589 0607 mervi.ritokoski@suomenlahetysseura.fi
Kirsi Perämaa 040 4848 272 kirsi.peramaa@evl.fi
 
Kirkon kuvapankki / Mikaela Lax

Apilaristi, marraskuu 2017

 

Versojen kantajat –tukiparihanke tuottaa hyvää hedelmää Sotkamossa

 
Sotkamon seurakunnan nuorisotyössä on toteutettu vuoden 2017 alusta tukiparitoimintaa. Sen tavoitteena on saattaa yhteen nuorten kanssa työskenteleviä aikuisia ja vaikeassa elämänvaiheessa eläviä nuoria, kertoo nuorisotyönohjaaja Kari-Pekka Vehkaoja. Versojen kantajat -tukiparihanketta rahoittavat Sotkamon seurakunnan nuorisotyö ja Kirkkohallitus.
 
Tukiparitoiminnassa vapaaehtoinen aikuinen sitoutuu nuoren tueksi, että tämän elämänhallinta vahvistuisi. He muodostavat tukiparin, ja päättävät keskenään yhteistyönsä tavoitteista ja tukisuhteen aikataulusta. Alkuun pääsemistä helpottamaan hanke tarjoaa selkeän toimintamallin.
 
Nuori hakee tukiparia yhdessä huoltajan kanssa hakemuksella, joka palautetaan nuorisotyönohjaajalle. ”Minä sitten katson ne ja ohjaan nuoren jollekin tukihenkilöistä, joka sitten on yhteydessä nuoreen ja tarvittaessa huoltajaan,” kuvaa Kari-Pekka Vehkaoja.
 
Tukiparihanke lähti liikkeelle tammikuussa 2017. Kevään aikana allekirjoitettiin sopimukset yhteistyökumppaneiden kanssa, rekrytoitiin ja koulutettiin tukiaikuisia sekä muodostettiin tukipareja.
 
Hanketta mainostettiin yhteistyökumppaneille, joiden kautta nuoret ohjautuvat hankkeen piiriin: opettajille, kuraattoreille, sosiaalityöntekijöille, perhetyölle, kunnan nuorisotoimeen ja seurakunnan muille työntekijöille. Tuettavia nuoria löytyy myös seurakunnan nuorisotyön omista nuorista.
 
Ensimmäinen pari aloitti tapaamiset toukokuussa. Heti alussa alkoi työnsä tukihenkilöinä Heli Rönty ja Wilma Wallin. ”Oli hyvä, että toiminta oli valmiiksi suunniteltua, se jollain lailla madalsi kynnystä lähteä mukaan ja varmasti helpotti tukiparina toimimista” Heli Rönty toteaa.
 
”Minulle jäi hyvät fiilikset tästä toiminnasta kaiken kaikkiaan. Olihan loppujen lopuksi tapaamiskertoja aika vähän, mutta uskon silti, että niistä oli apua”, Wilma Wallin toteaa tukijakson päätteeksi. ” Oli kiva tehdä yhdessä ja oppia uutta toisesta. Koin, että kyllä tämä näin toimii”.
 
”Tarpeen mukaan tukiaikuisille järjestetään vuoden mittaan työnohjaustilanteita”, kertoo Kassu Vehkaoja. Tukipareja on hankkeessa tämän vuoden aikana yksitoista. Yksitoista nuorta on siis saanut itselleen tukihenkilön ja mahdollisuuden tavata häntä. Osa tukipareista on vielä kesken ja jatkavat viimeisiä tapaamisia.
 
Tukihenkilöt ovat vapaaehtoisia täysi-ikäisiä, työntekijöille entuudestaan tuttuja ihmisiä, joilla on jokin sopiva pohjakoulutus tällaiseen (esim. saapaslaisia, yökahvilaohjaajia ja muita seurakunnan vastuunkantajia.) Osalla on myös koulutus alalle, on sosionomia, lähihoitajaa, opettajaa.
 
”Lähtökohtaisesti kuitenkin emme tavoittele ammattimaisia tukihenkilöitä, vaan vapaaehtoisten matalan kynnyksen fiksua aikuista kohtaamaan arkisesti.”
 
Tukihenkilön työ on pyritty tekemään helpoksi miettimällä jokaiseen kertaan jokin luonteva tekeminen, jonka ääressä elämäntilanteeseen ja -hallintaan liittyviä kysymyksiä olisi samalla helppo pohtia. Tukipakettiin kuuluu seitsemän tapaamista, joista ensimmäinen on tutustumiskerta kahvilla tai ruokapaikassa. Siinä tukipari (tukihenkilö + tuettava) käyvät monisteessa LIITE olevia peruskysymyksiä läpi ja suunnittelevat tapaamisaikataulun. Tämän jälkeen haluamassaan järjestyksessä tukipari käy – haluamassaan järjestyksessä - neljästi elokuvissa Kino Visiolla ja kahdesti ohjatussa luonto- tai eläinavusteisessa tilanteessa Luontohyvinvointikeskus Tyynelässä.
 
”Hankkeessa haetaan samalla kokemuksia yhdistysten kanssa tehtävästä yhteistyöstä ja yhdistysten aktivoimisesta seurakunnan toimintojen tukena ja resurssina.” Sotkamossa seurakunnan yhdistysyhteistyö on vahvaa. Versova puu ry ylläpitää paikallista elokuvateatteri Kino Visiota ja Ristinkantajat ry Luontohyvinvointikeskus Tyynelää, ja nämä yhdistykset tuottavat tukihenkilöiden tukipalvelut.
 
Hanke päättynee vuoden loppuun, ellei lisärahoitusta saada. (kj)
 
 
 

 

Apilaristi, lokakuu 2017:

Nopeampi ja ikävämpi aika vaatii kirkolta enemmän

 

Ikiaikainen hokema maailman muuttumisesta on juuri nyt enemmän totta kuin ehkä koskaan. Muutos on nopeaa, kaikkia koskettavaa ja siihen liittyy myös ikäviä seurauksia. Kun maailma vääntäytyy uuteen asentoon, liittyy siihen pelkoa ja vihaa, joka etsii tietään valtaan. Ikävämmät ajat saavat ihmiset kuuntelemaan kirkkoa, mutta näihin odotuksiin on osattava vastata oikeilla välineillä ja tavoilla. 

 

Ihminen on ihminen aina suhteessa muihin ihmisiin. Tämä itsestäänselvyys on takana niissä kaikissa uusissa tavoissa meillä olla tekemisissä keskenämme. Internet kaikkineen on suora, teknologinen jatke tälle ihmisyyden keskeiselle piirteelle. Halua viestiä omastaan ja ymmärtää muita on syvällä ihmisen olemuksessa ja sitä ihminen toteuttaa kaikin keinoin. 

Teknologian kehitys on kiivasta ja se on samalla nopeuttanut itse asiassa kaikkea maailmassa tapahtuvaa. Nopeutuminen edellyttää kaikilta keskusteluun ja vaikuttamiseeen mukaan haluavilta yhä suurempaa nopeutta. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös kirkkoa. Iäisyyteen tähtäävälle organisaatiolle tällainen tempo ei tule luonnostaan. Ei sen nopeuden tarvitse eikä pidä kaikkea läpäistä, mutta jos kirkko haluaa tulla kuulluksi ja vaikuttaa, sen on oltava sanavalmis viestinnässään sekä teknisesti että sisällöllisesti.

Nopeuden ohella meitä haastaa yhä kovemmin toisistaan voimaa saavat pelko ja viha. Kirkon ytimessä ovat näiden vastavoimat toivo ja rakkaus. Pahinta on, että jotkut yrittävät sotkea edelliset jälkimmäisiin. Kirjavoituva maailma ahdistaa ja ylipäätään maailmanaika on muuttunut jatkuvan kasvun ja toiveikkuuden ajasta uhkakuvia ja ahdistusta herättävään aikaan. Maailma kuohuu siihen malliin, että sitä jatkuu vielä varmasti pitkään. Kirkolla toivon ja lohdun antajana on yhä enemmän tehtävää.

Aina kun jotain pahaa tapahtuu Suomessa, puhutaan lintukodon katoamisesta. Samaa ilmaisua on käytetty ristiriitaisen oloisesti vuosikymmeniä aina vaan uudestaan. Se kuitenkin kertoo siitä, että olemme onnistuneet järkyttävienkin tapahtumien jälkeen rakentamaan uudestaan perusturvallisuuden. Ei meidän pidä ummistaa silmiämme uhilta eikä kovettaa sydämiämme järkytykseltä, mutta suhteellisuudentajun säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää. Elämä jatkuu aina kammottavimpienkin tapahtumien jälkeen.

Sielunhoidon perussääntöä mukaillen voisi sanoa, että kirkon ja kirkon edustajien on lohtua ja toivoa tarjotakseen pystyttävä kestämään vaikeatkin tilanteet vaipumatta hysteriaan. Tottakai saa järkyttyä, saa surra ja saa tuntea. Mutta ei saa lähteä mukaan suhteellisuudentajun hylkäävään pelkoon ja vihaan. 

Yhä useammat ihmiset kuuntelevat mitä kirkolla on sanottavaa. Se joukko koostuu tällä hetkellä muistakin kuin kirkon uskollisista.  Tilanne haastaa meidät ja antaa meille myös mahdollisuuksia. Itse asiassa tilanne velvoittaa meitä. Nyt meitä halutaan kuulla ja meitä tarvitaan. Tilaisuuteen tarttuminen edellyttää uskollisuutta sille, mikä on omaa ja ennakkoluulottomuutta sen kanssa, miten viestiä viedään. Siinä haasteessa on osansa ja tekemistä jokaisella kristityllä.

 

 Janne "Rysky" Riiheläinen

Kirjoittaja on vapaa viestintäasiantuntija, joka on sekä luottamustointen että työn puolestanut osallistunut vuosia kirkolliseen viestintään Joensuussa.

jviriihelainen@gmail.com

Tansaniassa Inolelon kylässä torjutaan ilmastonmuutosta istuttamalla miboyo-puita, jotka kestävät hyvin kuivuutta. Kuva: Erne Hakala / Kirkon kuvapankki

 

Apilaristi, syyskuu 2017

Ilmastonmuutoksen hengellisistä ulottuvuuksista

 
Elämme aikakautta, jota ympäristökriisi määrittää alati enemmän. Ilmastonmuutos on muodostunut oikeastaan yleisnimeksi kaikille suurille ympäristöhaasteille, sillä siihen kytkeytyy lukuisia muita ongelmia. Esittelen tässä tekstissä lyhyesti ilmastonmuutoksen ja samalla koko ympäristökriisin herättämiä hengellisiä ulottuvuuksia.
 
Ilmastonmuutos herättää syviä eksistentiaalisia kysymyksiä. Ihmiset ajautuvat pohtimaan, enemmän tai vähemmän tietoisesti, suuria kysymyksiä. Miten koko ihmiskunnan käy? Miten jälkeläisteni tai läheisteni käy? Miten löydän elämän merkityksen tällaisena aikana? Miten voi olla niin, että osa ihmisistä vaikuttaa olevan niin pahoja, etteivät he välitä tällaisista kaikille yhteisistä huolenaiheista?
 
Ilmastonmuutos nivoutuu syvätasolla yhteen kuoleman käsittelyn kanssa. Ilmastonmuutos tuntuu uhalta ja ehkä jopa kuolemanuhalta, mutta kyse on myös syvyyspsykologisesta yhteydestä. Kysymykset elämän merkityksestä ovat samalla kysymyksiä siitä, miten kuolevainen elämäni sijoittuu osaksi jotain laajempaa kokonaisuutta. Ilmastonmuutos voi nostaa ihmisissä puolitietoisia tuntemuksia siitä, että kaikenlaiset kuolemanjälkeisen merkityksellisyyden alalajit ovat uhattuna. Ei tiedä miten lasten käy ja ei tiedä onko elämäntyöstä kestävää merkitystä. Kaiken lisäksi vielä luonnon maailmankin jatkuvuus tuntuu olevan vaakalaudalla.
 
Psykologian tutkija Robert Jay Lifton oivalsi, että luonnon maailma on ihmisille yksi merkittävä ”symbolisen kuolemattomuuden” eli kuolemanjälkeisen merkityksellisyyden lähde. Tämä näkyy Suomessa esimerkiksi siinä, kuinka terapeuttista on luonnossa ajan viettäminen silloin, kun läheinen on kuollut. Siihen on syynsä, että siunauskappeleiden alttariseinät ovat usein ikkunoita luontoon.
 
Sekä ydintuho että globaali ympäristökatastrofi tuntuvat uhkaavan tätä syvää lohdun lähdettä. Lifton tutki Hiroshiman ydintuhosta selviytyneitä. He kertoivat, että yksi kaikista lamauttavimmista asioista oli pelko siitä, että koko paikka pyyhkiytyisi pois. Ihminen on olento, jolle on tärkeää se, että häntä ympäröivä maasto ja verkko jatkavat elämäänsä, vaikka hän itse olisi poissa.
 
Ilmastonmuutos nostaa myös teollisuusmaiden ihmisten uskonnolliseen kokemukseen jälleen mukaan ”pyhän” pelon. Uskonnontutkija Rudolf Otto kiteytti kuuluisalla tavalla, kuinka pyhän kohtaamisessa on sekä kiehtovuutta että pelottavuutta. Aineellisen hyvinvoinnin aikoina käy helposti niin, että jumalapuheestakin tulee lempeää ja leppoisaa. Vähitellen myös teollisuusmaiden asukkaat kokevat taas pelkoa kun katsovat taivaalle. Niillä alueilla, jotka kärsivät jo ilmastonmuutoksen seurauksista, pelko on hyvinkin todellista. Esimerkiksi monet Afrikan luterilaiset tuntevat tämän, ja puhuvat puiden istuttamisen sekä ilmastonmuutoksen lievittämisen puolesta.
 
Ilmastonmuutos lisää äärisäitä. Tätä on ehditty jo moneen kertaan pohtia syksyllä 2017, kun hirmumyrskyt ovat raivonneet. Myrskypilven lähestyessä herää ikiaikainen korkeampien voimien pelko, joka voi aktivoida myös jumaluuksiin liittyviä aaltopituuksia.
 
Ilmastonmuutoksen keskellä luterilaisella teologialla on paljon annettavaa. Luterilaisessa teologiassa on vahva ambivalenssin ymmärrys. Maailmassa on sekä hyvää että pahaa. Ihminen säilyy aina samaan aikaan syntisenä ja vanhurskaana, hyvänä ja pahana. Tämä on monella tavoin olennainen sanoma ilmastonmuutoksen ajalle. Se voi auttaa välttämään mustavalkoisia näkökulmia, jossa joko itse tai toiset nähdään ylikorostuneen hyvinä tai pahoina. Monet ihmiset, jotka vaikuttavat passiivisilta ympäristöasioissa, saattavat itse asiassa olla lähinnä lamautuneita. He haluaisivat jollain tasolla tehdä osansa, mutta heidän on vaikeaa kohdata ympäristökriisin tunnepainoa ja eksistentiaalista ulottuvuutta. Luterilaisilla olisi mahdollisuuksia tuoda tällaiseen tilanteeseen sanoma, joka on sekä eteenpäin ohjaava että armollinen.
 
Tilanteessa, jossa ihmiset kokevat uhkaa symbolisen kuolemattomuuden alalajien suhteen, voi uskonnollinen toivo kuitenkin elää. Samalla on olennaista korostaa, että luterilaisessa uskonkäsityksessä maallinen ja hengellinen nivoutuvat yhteen. Uskonnollinen toivo hengittää myös muissa toivon ja symbolisen kuolemattomuuden alalajeissa. Kyse ei ole pelkästään tuonpuoleisesta toivosta, vaikka tuonpuoleiseen ulottuva Jumala tuokin ikuisesti vakaan kiinnekohdan kuolevaisen todellisuuden keskelle. Tämän elämän aikana kristillinen usko ja sen todistusvoima näkyvät myös siinä, miten kristityt kohtelevat toisia ihmisiä ja koko luomakuntaa. Kristityillä on kutsu ja mahdollisuus olla eläviä toivon merkkejä, jotka todistavat merkityksellisestä palvelutyöstä myös kriisien aikana. Jopa silloin, kun tulevaisuuden olosuhteista ei ole mitään varmuutta.
 
Panu Pihkala
 
Kirjoittaja on ympäristökysymyksiin erikoistunut tutkijatohtori ja pastori, jonka kirja ympäristöahdistuksesta ja toivosta ilmestyy lokakuussa 2017 (Päin helvettiä?, Kirjapaja).
 

 

Apilaristi, elokuu 2017

Diakoniatyö osana kirkon todellisuutta

 

Ammatillisuus

Ammatillinen diakoniatyö on osa diakonista seurakuntaa. Yhteisenä tehtävänä toteutettavaa diakoniaa on tutkittu ja diakoniasta kirjoitettu paljon. Ammatillisena työnä ja työmuotona sitä on tutkittu vähemmän. Tuntuu jopa väärältä nostaa sana ”diakoniatyö” otsikoksi – paljon helpommin olisi ymmärrystä saatavilla, jos otsikkoon kirjoittaisi sanan diakonia.
Vapaaehtoisten tekemää työtä arvostetaan ja tullaan arvostamaan yhä enemmän seurakunnissa. Syynä ei ole pelkästään taloudellisen tosiasiat, vaan kasvava ymmärrys siitä, että seurakunta on enemmän kuin palkatut työntekijät. Seurakuntalaisten ja työntekijöiden tekemää työtä ei kuitenkaan voi asettaa vastakkain. Kaikessa toiminnassa aktiiviseurakuntalaiset ovat työkavereina luovuttamattoman tärkeitä, mutta on asioita ja tehtäviä joihin vaaditaan työntekijän vastuu ja erityisosaaminen. Ammattimainen työ tuo myös riittävää etäisyyttä usein hyvinkin monisäikeisiin ja vaativiin tilanteisiin.
Seurakunnissa tehtävä diakoniatyö on laaja-alaista ja jopa hieman vaikeasti hahmotettavaa. Yhteisenä nimittäjänä ovat henkilökohtaiset kohtaamiset, mutta muuten työ muotoutuu työalan ja seurakunnan mukaan. Näkökulmani diakoniatyöhön on muodostunut päihde- kriminaali- ja yhteiskunnallisen työn nurkkauksesta. Hieman toisenlaisen kuvan saisin, jos olisin tarkkaillut diakoniatyötä vaikkapa vanhustyön näkökulmasta. Tämä työ on kuin suuri kirjasto, jossa näkymä määrittyy sen osaston mukaan, jossa useimmin vietät aikaasi. Ne hyllyt tunnet ja niitä kirjoja selailet. Muut osastot tunnistat kyllä samaksi kirjastoksi, mutta kaukaisempana ja vieraampana.
Luopuminen
Historiansa saatossa diakoniatyö on ollut jatkuvan muutoksen pyörteessä. Jo eläkkeellä oleva kollegani muisteli aikaa, jolloin terveydenhoito muuttui seurakuntasisaren työstä kuntien kotisairaanhoidoksi. Diakonia oli uuden haasteen edessä: kuinka saada toimijana uskottava rooli? Haasteeseen vastattiin kehittämällä mm. virkistystoimintaa vähävaraisille ja väsyneille perheenäideille sekä panostamalla ryhmätoimintaan. Sitä tarvittiin silloin. 1990- luvun laman tuomat reagointitarpeet olivat aivan erilaiset. Olemme taas uusien haasteiden edessä. Mitä osaamista meiltä tulevaisuudessa vaaditaan?
Reagointikyky on diakoniatyön oleellinen piirre. On kyettävä arvioimaan niitä työn alueita, joita ei kannata kehittää ja joihin ei kannata diakoniatyönä panostaa. Osa toiminnoista voi muotoutua uudelleen toteutettavaksi seurakuntalaisten tekemänä, osa saa rauhassa jäädä historiankirjoituksen huoleksi. Jos työntekijä jää vuosien takaisiin työmuotoihinsa kiinni, ei diakoniatyö toteuta omaa tavoitettaan toimia siellä, missä muut auttajatahot eivät työskentele.
Osaaminen
Edellä mainittu vähän absurdiltakin tuntuva tavoite auttaa siellä, missä muut tahot eivät auta vaatii kykyä työn jatkuvaan itsetarkkailuun. Diakoniatyöntekijän on luettava toimintaympäristöään ja muokattava työnsä painopisteitä sen tarpeiden mukaan. Omaa työnäkyään voi ja kannattaa toteuttaa, mutta työtä on kehitettävä seurakunnan tarpeiden näkökulmasta. Vapaaehtoistyöntekijän on mahdollista valita tehtävänsä itse, ammatillista diakoniaa tekevä henkilön työ raamittuu tarpeesta käsin. Joskus se tarkoittaa luopumista itselle tutuista ja rakkaaksikin käyneistä toimintamuodoista.
Diakoniatyöntekijän on tarkkailtava myös yhteiskunnallista tilannetta. Hänen on kyettävä lukemaan viitteitä siitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Se ei onnistu, ellei hänellä ole riittäviä valmiuksia ja tahtoa havainnoida ja selvittää asioita laajemmin. Ammatillisen työn haasteena on jatkuva oman tietotaidon kehittäminen. Peruskoulutus antaa valmiudet lähteä toteuttamaan työtä ja työkokemus kehittää osaamista, mutta pelkkä työvuosiin tuijottaminen ei automaattisesti anna taetta osaamisen kasvamisesta. Kirkon koulutuskeskuksen tarjoama moduulikoulutus auttaa räätälöimään koulutuspolkua varsin joustavasti sekä työntekijän että seurakunnan tarpeen mukaan.
Jumalanpalveluselämässä diakonien rooli on hiukan epämääräinen. Diakoneilla ei ole liturgiassa määriteltyä roolia, joten tehtävät ovat useimmiten yleisen pappeuden nojalla suoritettavia avustavia osioita. Määritelmä ei mielestäni sisällä ongelmaa työn arvostamisessa, mieluummin on kyse näkökulman erilaisuudesta. Siinä missä papiston kutsu alttarilta on "tulkaa", diakonit kehottavat ”menkää”. Tai- mikäli ihminen kaipaa tukea - ”mennään”.
Diakoniatyön ammattitaito on rajapintojen osaamista. Osaaminen ei liiku dogmatiikan tai eksegetiikan ytimessä, ei myöskään sosiaalityön syvässä tuntemisessa. Sama koskee terveystietoa ja psykologiaa. Ammattitaito on näiden joskus melko erillisten tieteenalojen rajapinnoilla liikkumisessa, valmiudessa ihmisyyden eri puolien ymmärtämiseen ja tukemiseen. Ammattitaitoa on myös ihmisen saattaminen eteenpäin uuden avun lähteelle.
Tämä hetki ja tulevaisuus
Tässä hetkessä, tässä todellisuudessa yksi tärkeimmistä tehtävistä on moniongelmaisten ihmisten ja perheiden tukeminen. Yhteiskunnan tuki on yksittäisissä tilanteissa riittävää ja hyvää, mutta ongelmien kasaantuessa ihminen tuntuu jauhautuvan pilkkoutuneen tukiverkoston rattaisiin. Eritysesti yksinäiset ihmiset uupuvat tukiviidakossa ja kaipaavat pitkäkestoista ja monimuotoista tukea. Kirkon diakoniatyöntekijän antama aika ja osaaminen auttaa ihmisiä hahmottamaan omaa tilannetta ja tuen tarvetta rauhassa. Taloudellisen tuen mahdollisuus helpottaa kriisitilanteissa ja on joskus hyvinkin ratkaisevassa asemassa toivon ylläpitäjänä.
Omassa työssäni näkymä tulevaisuuteen löytyy verkostotyöstä. Yhteistyökumppanit löytyvät paitsi oman seurakunnan sisältä myös muista seurakunnista, järjestöistä ja kaupungin/kunnan toimijoista. Diakonina olen osa verkostoa, jossa hyvinvointia pyritään ylläpitämään monin eri tavoin. Kirkon työntekijänä tuon verkostoon kristillisen näkökulman. Jos – ja toivottavasti kun – kirkko haluaa olla mukana tämän maailman todellisuudessa mukana uskottavana toimijana, on sen luotava uusia muotoja tehtävänsä toteuttamiseksi.
Luotan kirkkoon ja kirkon tulevaisuuteen. Luottamus ei perustu meihin työntekijöihin, ei myöskään seurakuntalaisiin vaikka pyrimmekin tekemään parhaamme. Se perustuu siihen lujaan uskoon että olemme Jumalan siunaama kirkko.
Saila Musikka
diakoni, Pielisensuun seurakunta

 

Apilaristi, kesä 2017

Tutkimus nuorten pappien työuupumuksesta 

 

Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja -sarjassa ilmestyneessä Ihanteet uusiksi -tutkimuksessa Heikki Salomaa ja Visa Tuominen ovat paneutuneet kahden nuoren papin, Lassen ja Lindan, työuran alkuvaiheen kuormitusilmiöihin aineistonaan pappien tarinat.
Papit pohtivat tutkijoiden kanssa käsityksiään papin roolista, tehtävästä ja identiteetin muutoksista vuosien varrella. Työuran alku sisälsi molemmilla papeilla suurta innostusta. Mitä paremmin nuoret papit hoitivat kirkollisia toimituksia ja jumalanpalveluksia, sitä enemmän heidän panokseltaan myös odotettiin. Jaksaminen joutui kuitenkin suorituspaineessa koetukselle, ja uran alkuinnostus taittui rutinoitumiseksi ja suorittamiseksi. Elämänkaarimetodilla tutkijat pääsivät paneutumaan tutun tarinan takana oleviin prosesseihin.
Kun uskonnollinen ilmapiiri on muuttunut yhä monikulttuurisemmaksi, nuorilla papeilla ei ole enää käytettävissään selvärajaista, profession tuottamaa roolimallia eikä yhteisön yhteistä totuuskäsitystä. Papin identiteetti on muuttunut erityisen vaativaksi, kun kaikista uskonnollisista näkemyksistä on tullut neuvottelunvaraisia ja usein kyseenalaistettuja.
”Nuorille papeille on helpottavaa, jos heillä on riittävän monipuolinen käsitys papin työn eri puolista, sekä ilonaiheista että kuormittavista tekijöistä,” kuvaa yliopistonlehtori Heikki Salomaa Itä-Suomen yliopistosta.
Tutkijat listasivat yhteensä 13 seurakuntapapin työn erityisilmiöitä, joista monet ovat tuttuja myös muista ihmissuhdeammateista. Jos niistä ei ole tietoinen, voi nuorelle papille tulla helposti outo olo, kun hän ei tahdo ymmärtää joitakin seurakunnallisen todellisuuden piirteitä. Jos niitä oppii analysoimaan, ne menettävät myyttisen voimansa.
”Nuoren papin ensimmäisten esimiesten rooli on merkittävä,” näkee Salomaa. Lassen ja Lindan kohdalla esimiehet auttoivat antamalla esikuvan, jakamalla oman työnäkynsä, jarruttamalla esimiestyön keinoilla liian suureksi paisuvaa työmäärää, kuuntelemalla ja tukemalla ongelmatilanteessa. Keinot ovat tuttuja hyvän esimiehen ominaisuuksia.
”Merkillepantavaa on, että tutkimuksen molemmat papit tarvitsivat psykoterapeuttia voidakseen oivaltaa jotain tärkeää papin työn ja oman persoonan välisistä suhteista,” sanoo Salomaa. Jotakin oivalluksia voisi varmaan syntyä hyvissä vertaiskeskusteluissakin. ”Siinä pohdinnassa kannattaa kysellä, kenelle yritän kelvata ja miksi? Kenen odotuksia täytän ja kuka nostaa rimaa?”, kannustaa Salomaa. ”Miten papin sisäistä dialogia voi arvioida ja analysoida? Onko työnteko osaamista vai kelpaamista, tahtomista vai täytymistä?” kyselee Salomaa.
Työssä motivoituminen, sitoutuminen ja kutsumuksen kehittyminen näyttäisi sujuvan paremmin, jos pappi ulkoiseen reagoinnin sijaan ohjautuu sisältäpäin, levosta ja luovuudesta käsin.  
Itä-Suomen yliopistossa työskentelevä Salomaa kertoo, että Joensuun teologikoulutuksessa näyttää edelleen riittävän pappiskelpoisuutta tavoittelevia opiskelijoita. Muutamana viimeisenä vuotena joukosta lähes puolet on ollut ammatinvaihtajia. ”Papin työ on edelleen kiinnostava ja mielekäs uravaihtoehto. Pääseehän siinä kohtaamaan mitä erilaisempia ihmisiä, pohtimaan yhdessä heidän kanssaan elämän suuria kysymyksiä ja tulkitsemaan suurta kertomusta sovituksesta, anteeksiantamuksesta ja kuoleman voittamisesta.”
(KT 29.5.2017 /kj)
 
 

 

Apilaristi, toukokuu 2017

Kirkollisen johtamisen soveltuvuustutkimukset puhuttavat

 

Psykologisten soveltuvuustutkimusten käyttö osana kirkon rekrytointiprosesseja nousi esille toukokuun kirkolliskokouksessa. Edustaja Jaana Hallamaa kysyi kyselytunnilla mm. kirkkoherran virkaan kelpoisuuden antavan Kirjo 1 –tutkintoon sisältyvästä soveltuvuustutkimuksesta. Esille nostettiin, kohdistuuko arviointi todella koulutuksen tavoitteena olevaan sisältöön ja tukeeko arviointi koulutettavien kehittymistä.  
Viime vuosina kirkon psykologisista soveltuvuustutkimuksista on vastannut Psykologitiimi Päämäärä Oy. Apilaristi kysyi hiippakuntadekaani Sakari Häkkiseltä ja psykologitiimi Päämäärältä vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
Mitkä persoonallisuuden piirteet ovat johtajuuden kannalta olennaisia? Miten johtajuuden moninaiset mallit otetaan Kirjo1-arvioinnissa huomioon?
Soveltuvuustestin tulos voi olla alentunut väliaikaisesti elämäntilanteen takia. Miten tämä väliaikaisuus suhteutuu siihen, että hakija hakee vuosien päästä tiettyä virkaa / ylempään pastoraalitutkintoon?
Persoonallisuuden piirteet ovat pysyviä, mutta johtajuutta voi oppia. Miten arvioinnissa otetaan huomioon ihmisen kasvun ja kehittymisen näkökulma?
Persoonallisuuspiirteet vai toiminta keskiössä?
”Johtamisessa keskeisiä arvioinnin kohteita ovat mm. psyykkiseen toimintakykyyn ja jaksamiseen liittyvät seikat,” vastaa tutkimusjohtaja, psykologi, PsM Sanna Tapojärvi-Rasi Psykologitiimi Päämäärästä.
Yksittäisistä piirteistä keskeisiä ovat mm. riittävä tunteiden tasapainoisuus ja riittävään joustavuuteen liittyvät riittävä muutosvalmius, itseohjautuvuus, kohtuullinen sääntöihin sitoutuneisuus sekä kohtuullinen itsekontrolli.
Lisäksi arvioidaan riittävää halua ja kykyä strategiseen, kokonaisvaltaiseen ajatteluun, riittäviin oppimis,- oivallus- ja ajattelukykyihin ja luontevuuteen tulla esille, johtaa ja olla aktiivisesti vuorovaikutuksessa.
Hiippakuntadekaani Sakari Häkkinen sen sijaan ei arvioi Kirjo-kurssilaisia persoonallisuuspiirteiden näkökulmasta. ”Näen johtajuuden kannalta olennaisempana se, miten johtaja käyttäytyy ja toimii.” Mitä enemmän johtaja tuntee itseään ja saa johtajuudestaan palautetta, sitä enemmän johtajuudessa voi tapahtua oppimista ja kehitystä.
Johtajuuden monet mallit
Tapojärvi-Rasin mukaan soveltuvuustutkimuksen yhteenvedossa otetaan usein kantaa siihen, minkälaisessa johtamisessa henkilön luonteen vahvuudet tulevat parhaiten esille. Johtamisen malleina Päämäärä nostaa esille yleisjohtajuuden (mm. kirkkoherra), henkilöstöön keskittyvän, asiantuntijamaisen, asia- ja operatiivisen johtajuuden. 
”Johtamisen mallit eivät sinällään liity psykologiseen henkilöarviointiin vaan ovat enemmän johtamisen taitojen, koulutuksen kehittämisen apuvälineitä,” kuvaa Tapojärvi-Rasi.
Häkkinen ei ole törmännyt minkäänlaisiin aukikirjoitettuihin johtamisen malleihin, jotka vaikuttaisivat Kirjo 1 -arviointiin. ”Kirkossa tarvitaan erilaisia johtajia ja johtajuutta voi hoitaa monella tavalla.”
Soveltuvuus erilaisissa elämäntilanteissa
”Käyttämistämme tutkimusmenetelmistä suurin painoarvo on kohtalaisen pysyviä luonteen ominaisuuksia arvioivassa testissä,” kuvaa Tapojärvi-Rasi. Testissä käytettyjä faktoreita ovat tunteiden tasapainoisuus, eloisuus, itsevarmuus, luottavaisuus, ihmiskiinnostus, hallitsevuus, sosiaalinen rohkeus, ryhmäriippuvuus, välittömyys, sääntöihin sitoutuminen, vahva itsekontrolli ja perfektionismi, tunneherkkyys, abstraktius ja pohdiskelevuus, muutosvalmius, kärsivällisyys sekä vastaamistyyli ja sosiaalinen suotavuus.                            
”Menetelmän faktoreiden reliabiliteetit ovat yhtä lukuun ottamatta yli 0.80, mitä voidaan yleisesti pitää hyvänä lukuna piirreteoreettiselle testille,” sanoo Tapojärvi-Rasi. Vastaus jättää avoimeksi sen, miten faktorit suhteutuvat hyvään johtajuuteen. Ovatko esimerkiksi tunneherkkyys ja välittömyys etu vai haitta johtajuudelle?
”Elämäntilanteissa muuttuvimpia ovat motivaatio, arvot, asenteet ja ajattelu- ja toimintastrategiat. Mikäli ne eivät tutkimuksessa tue johtamisen haasteissa onnistumista, niitä nostetaan kehitystehtäviksi. Osaltaan ne vaikuttavat tapauskohtaisesti kokonaisarviointiin,” kuvaa Tapojärvi-Rasi.
Tunne itsesi
Sekä Tapojärvi-Rasi että Häkkinen korostavat itsetuntemuksen merkitystä. Asiantuntija-ammateissa vahva itsetuntemus tukee jaksamista ja työssä koettua onnistumista.
”Soveltuvuusarviointi lisää itsetuntemusta. Kun tietää vahvuutensa ja heikkoutensa, niin mahdollisuus kasvuun ja kehittymiseen olennaisesti paranee, jos ihminen siihen suostuu,” näkee Häkkinen.
”Mitä vahvempi soveltuvuus niin todennäköisemmin myös ammattijohtajana kehittyy vahvemmin”, sanoo Tapojärvi-Rasi.  
Kirjo 1- prosessi Kuopion hiippakunnassa
Häkkisen mukaan esimerkiksi kirkkoherran virkaa haettaessa Kirjo I –arvosanalla on merkitystä. Häkkinen viittaa Piispainkokouksen päätökseen: ”Tutkinnosta annetaan arvosana, jota määriteltäessä otetaan huomioon sekä opintokokonaisuus että soveltuvuustutkinta. Hyväksytyn tutkinnon voi suorittaa kiitettävästi (3, 3-), hyvin (2+,2), tyydyttävästi (2-) tai välttävästi (1+,1). Tuomiokapituli voi myös hylätä suorituksen. Arvosanaa on mahdollisuus luvalla korottaa.”
Kuopion hiippakunnassa Kirjo I –arviointiprosessi käynnistyy keväällä, jolloin tutkinnon suorittajat käyvät soveltuvuustutkimuksissa, josta saavat kirjallisen palautteen. Saman palautteen saa kapitulista ainoastaan hiippakuntadekaani, joka keskustelee testeistä vastanneiden psykologien kanssa.
Piispainkokouksen määräyksen mukaisesti soveltuvuustutkimuksesta annetaan myös numero, josta koko tutkinnon numero ei saa poiketa yhtä kokonaislukua enempää.
Kuopion hiippakunta järjestää vuorovuosina Mikkelin hiippakunnan kanssa syksyllä kaksi lähijaksoa, joissa on hiippakunnalliset kouluttajat. Kouluttajat eivät missään vaiheessa saa tietää soveltuvuustutkinnan arvosanaa, vaan he arvioivat lähijaksot ja niihin kuuluvat tehtävät erikseen ja lähettävät näistä arvosanan hiippakuntadekaanille.
Dekaani esittelee näiden pohjalta arvosanaehdotuksen kapitulille, joka päättää asiasta ja antaa tutkinnosta todistuksen.
Seurantatutkimusta tehdään
Kirjo I-tutkinnon suorittaneista on tehty seurantatutkimusta, jossa kartoitettiin tietyllä aikavälillä tutkinnon suorittaneiden sijoittumista kirkkoherranvirkoihin. Päämäärän mukaan seurannan tulokset ovat tukeneet ja vahvistaneet soveltuvuusarviointien osuvuutta.
Kirkkohallitus kilpailuttaa psykologisia soveltuvuustestejä tarjoavat tahot. Tarjouspyyntö sisältää tietoa arvioinnin kriteereistä. Jatkossa kriteerien ja seurantatutkimusten tuloksien avoimuutta lienee mahdollista lisätä. (kj)

 

Apilaristi, maaliskuu 2017

Tuokiokuvia Pyhältä maalta

 
Ensimmäiseksi  meidät otti vastaan vesi- ja räntäsade. Oli niin kylmä, että välillä tarvittiin lähes kaikki matkalaukkuun pakatut vaatteet. Kesämekoille ja –paidoille oli käyttöä vasta viimeisenä päivänä, kun kävimme Kuolleenmeren laaksossa ja Qumranissa.
Välimeren pohjukassa helmikuinen sade on kuitenkin lupaus keväästä. Mantelipuut availivat nuppujaan ja keltavuokot nostivat kukkavanojaan. Juudean vuoret vihersivät niin, että paimenet kiirehtivät riemuissaan laumojaan syömään rinteiden tuoretta ruohoa.
Hiippakunnan johtavat viranhaltijat, asessorit ja lääninrovastit olivat piispa Jari Jolkkosen johdolla opintomatkalla tutustumassa Jordanian ja Pyhän Maan ev.lut. kirkkoon 13.-21.2.2017. Seurueeseen kuului myös muutamia puolisoita. Näiden tuokiokuvien ja omien mietteideni kautta kerron tiiviin ohjelmamme kohtaamisista.
KASVATUKSEN JA KOULUTUKSEN KIRKKO
Kirkolla on Länsirannan alueella neljä koulua Ramallah’ssa, Betlehemissä, Beit Sahourissa ja Beit Jalassa. Näissä samaa koulua voi käydä päiväkoti-ikäisestä ylioppilaaksi saakka. Lisäksi Jerusalemissa Öljymäellä on kirkon päiväkoti.
Piispa Munib Younanin vieraana Jerusalemissa
Arkkipiispa Pizzapallan ja piispa Younanin rauhantervehdys
Beit Sahourin koulun rehtori Georgette Hazboun Rabadi
Dar Al Kaliman koulun alaluokkalaiset opettelevat tervehtimään

”Oppilaita on noin 2300, joista noin 30% on kristittyjä ja noin 70% muslimeja. Tilanne on hitaasti muuttunut, sillä monet kristityt perheet ovat muuttaneet ulkomaille. Osa oppilaista tulee Länsirannan pakolaisleireiltä, joissa he ovat asuneet koko elämänsä ajan.”, kertoi kirkon koulutusjohtaja, tohtori Charles Haddad. Koulujen tavoitteena on kasvattaa palestiinalaisyhteisöön vastuullisia aikuisia, jotka jäisivät kotiseudulleen ja rakentaisivat sitä ammattitaidollaan.

Opetus perustuu kokonaisvaltaiseen oppimiskäsitykseen ja käytössä ovat modernit opetusmenetelmät. Tytöt ja pojat opiskelevat samoissa ryhmissä. Eri oppiaineita integroidaan keskenään niin, että esimerkiksi tieto- ja taitoaineita yhdistetään. Oppilaiden yksilölliset lahjat ja taipumukset otetaan huomioon ja niitä pyritään vahvistamaan niin, että kaikilla on mahdollisuus saada onnistumisen kokemuksia. Vammaisille oppilaille tai oppimisvaikeuksista kärsiville annetaan tukea.
Tavanomaisten oppiaineiden rinnalla on opetusta täydentäviä ohjelmia, joissa harjoitellaan erityisesti yhdessä tekemisen ja keskustelemisen taitoja. ”Tavoitteenamme on kasvattaa oppilaistamme kriittisesti ajattelevia, joustavia ja dialogiin kykeneviä aikuisia, jotka haluavat rakentaa rauhaa”, Haddad sanoi. Näihin täydentäviin ohjelmiin on saatu myös YK:n tukea ja yhteistyökouluja on eri puolilla maailmaa.
Koulut ovat yksityiskouluja, joita palestiinalaishallinto ei tue taloudellisesti. Siksi lukukausimaksuilla ja erilaisin hankerahoituksin on katettava suurin osa menoista. Muun muassa Suomen Lähetysseuran kummisopimusten kautta voidaan myöntää kokonaan tai osittain vapautus köyhimpien perheiden lapsille lukukausimaksusta.
”Olemme hyvin kiitollisia suomalaisten avusta. Oppilaan ei tarvitse keskeyttää koulua, vaikka vanhemmat jäisivät työttömiksi”, sanoi Beit Sahourin koulun rehtori Georgette Hazboun Rabadi. ”Ainoa, mihin voimme täällä investoida, on koulutus. Muu ei ole mahdollista.”
Koulut ovat kirkon kouluja ja se näkyy myös työjärjestyksessä. Päivät alkavat luokissa aamuhartaudella.. Kerran viikossa kokoonnutaan saliin yhteiseen hartauteen, johon koko koulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta osallistuvat.
”Hartaus koostuu yleensä Raamatun lukemisesta ja selittämisestä, joskus Koraanin teksteistä sekä virsistä ja hengellisistä lauluista. Se päättyy aina yhteiseen Herran rukoukseen”, Dar Al-Kaliman koulun rehtori Anton Nassar selvitti. Kerran kuukaudessa on yhteinen uskontotunti, jossa oppilaat tutustuvat toistensa uskontoon keskustellen ja kuunnellen.
SEURAKUNTAELÄMÄN KIRKKO
Olimme sunnuntaivieraina Ramallah’n Toivon kirkon messussa, jossa piispa Jari Jolkkonen saarnasi. Messussa oli monta meille opiksi ja esimerkiksi sopivaa ilon aihetta:
-          pastori Imad Haddadin lämmin tapa johtaa messua, kutsua eri tehtäviin meitä vieraita ja kohdata seurakuntalaisensa erityisesti rauhantervehdyksen aikana.
-          lapset ensin –ajattelu, joka toteutui erityisesti siinä, että pyhäkoululaiset saivat ehtoollisen tai siunauksen ensin. Pastori näytti tietävän, kenelle annetaan ehtoollinen ja kuka siunataan.
-          vuorolauluihin ja –rukouksiin osallistuva seurakunta, joka koostui kaikenikäisistä.
-          rippikouluikäinen urkuripoika, jolle Puijon seurakunnan kanttori Joona Saraste opetti vuonna 2015 urkujen soiton alkeet ja joka on siitä kehittynyt upeasti. (Joona oli virkavapaalla Puijolta ja Lähetysseuran vapaaehtoistyöntekijänä ELCJHL:n musiikkityössä.)
-          seurakuntalaiset, jotka tulivat aulaan järjestetyillä kirkkokahveilla keskuselemaan kanssamme, vaikka yhteistä kieltä ei juuri ollut.
”Täällä asuminen on tietoinen valinta, täällä kirkkoon kuuluminen on tietoinen valinta, täällä jumalanpalveluksiin ja seurakuntaelämään osallistuminen on tietoinen valinta”, kertoi Ramallah’n Toivon seurakunnan pastori Imad Haddad. ”Pelkästään olemalla kristitty, todistat Kristuksesta, sillä valtaosa kaupungin asukkaista on muslimeja.”
Kirkkoon kuuluminen merkitsee muun muassa sitä, että seurakuntalaiset joutuvat järjestämään vapaata työstä osallistuakseen sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Siksi myös perjantaisin, joka islamin vuoksi on palestiinalaisalueilla yleinen vapaapäivä, järjestetään jumalanpalveluksia.
Ramallah’n luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1954. Ensimmäiset jäsenet, 38 perhettä olivat tulleet kaupunkiin pakolaisina Israelin valtion syntymisen jälkeen. Vuonna 1961 rakennetun kirkon vieressä on Toivon koulu, ainoa kirkon kouluista, jossa vierailu ei mahtunut ohjelmaamme.
Betlehemin luterilainen seurakunta ja sen pappi, teol. tri Mitri Raheb on tehnyt mittavaa rauhankasvatustyötä. Betlehemin luterilaisen kirkon yhteydessä on kansainvälinen keskus, jossa järjestetään koulutus- ja keskustelutilaisuuksia, taidenäyttelyitä sekä musiikin, tanssin ja näytelmätaiteen esityksiä.
”Haluamme painottaa kulttuurin merkitystä rauhankasvatuksessa. Kun politiikka ja uskonto erottavat Lähi-idässä ihmisiä toisistaan, taide voi yhdistää ja rakentaa siltoja”, Raheb sanoi.
KUMPPANUUKSIEN KIRKKO
Pieni vähemmistökirkko tarvitsee kumppaneita kyetäkseen kouluttamaan pappinsa ja muut työntekijänsä, rakentamaan seurakuntaelämää ja pitämään yllä koulujaan haastavissa olosuhteissa. Suomen ev.lut. kirkko ja Kuopion hiippakunta ovat merkittäviä yhteistyötahoja. Yhteys Suomeen on luonteva, koska piispa Munib A. Younan on opiskellut Suomessa sekä diakoniksi että papiksi. Hän puhuu edelleen sujuvaa suomea. Matkan aikana piispat kävivät neuvotteluja yhteistyösopimuksen jatkamisesta. Kolmas sopimusosapuoli on Suomen Lähetysseura, joka on paikallinen suomalainen asiantuntija ja jonka kautta seurakuntien taloudellinen ohjataan eteenpäin.
”Suomen Lähetysseura on ELCJHL:n pitkäaikainen kumppani, joka tukee koulujen toimintaa sekä kirkon diakonia- ja perhetyötä. Koulujen henkilökunnalle annetaan myös työnohjausta, mikä auttaa jaksamaan ja käsittelemään haastavia tilanteita”, kertoi diakoni Sari-Johanna Kuittilo vieraillessamme Lähetysseuran työkeskuksessa.
Muita merkittäviä tukijoita ovat Pohjois-Amerikan evankelis-luterilainen kirkko, Saksan evankelinen kirkko sekä Ruotsin ja Norjan kirkot.
Ruotsin kirkon ja Ruotsin valtion kehitysyhteistyön tuki näkyi kirkon ympäristökasvatuksen keskuksessa, joka on rakennettu Beit Jalan Talita kumi -koulun yhteyteen. Keskuksessa vierailee opiskelijoita muistakin Länsirannan kouluista. Opiskelijat pääsevät tutustumaan alueen ekosysteemiin, ekologiseen viljelyyn sekä ympätistöystävälliseen elämäntapaan ja kierrätykseen. Keskuksessa on tasokas kasvitieteellinen puutarha sekä laaja luonnonhistoriallinen museo. Koska Välimeren pohjukan kautta virtaa keväisin ja syksyisin Euroopan ja Afrikan välinen muuttolintujen virta, keskuksessa on myös rengastusasema. Satunnainen vierailijakin sai lähettää juuri rengastetun mustapääkertun kohti Pohjolaa.
EKUMEENISTEN SUHTEIDEN JA USKONTODIALOGIN KIRKKO
Pieni kirkko voi olla myös yhteyksien rakentaja ja sitä Jordanian ja Pyhän Maan evankelis-luterilainen kirkko on Jerusalemissa ja Pyhällä Maalla, jossa toimivat lähes kaikki kristilliset kirkot. Piispa Younanin henkilökohtainen panos ja ekumeeniset suhteet ovat olleet ensiarvoisia näiden yhteyksien syntymisessä.
Luterilaisen Maailmanliiton presidenttinä hän oli 31.10.2016 avaamassa reformaation merkkivuotta yhdessä paavi Franciscuksen kanssa Lundissa. Vastaava yhteinen rukousilta järjestettiin vierailumme aikana Betlehemissä Jeesuksen syntymäkirkon katolisessa Pyhän Katariinan kirkossa. Yhteisen rukouksen johtivat Jerusalemin katolinen arkkipiispa Pierbattista Pizzapalla ja piispa Younan. Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan eri ortodoksikirkkojen johtajat, islamilaisen yhteisön suurmufti, palestiinalaishallinon edustaja ja lukuisat eri kirkkojen jäsenet. Oman piispamme johdolla olimme kunniavieraina tilaisuudessa.
Toimivasta uskontodialogista todisti myös se, että ryhmämme pääsi viimeisenä matkapäivänä Kalliomoskeijaan ja Al Aqsan moskeijaan Jerusalemin temppelivuorelle.
KESKELLÄ LÄHI-IDÄN KONFLIKTIA
Pieni luterilainen kirkko elää Lähi-idän kristittyjen vähemmistön vähemmistönä keskellä pitkäaikaista konfliktia, johon ratkaisua ei tunnu olevan näköpiirissä. Ilo yhteydestä, rakkaus omaan kirkkoon, toivo ja usko tulevaisuuteen näkyivät kuitenkin niissä ihmisissä, joita kohtasimme seurakunnissa ja kouluissa. Silti konfliktilta ei voi sulkea silmiä, sillä se vaikeuttaa arkea monin tavoin.
Toiveikkuutta oli vaikeampi havaita Hebronissa, jossa tutustuimme EAPPI-toimintaan. Palestiinalaisalueen ja juutalaisten alueen välillä oli useita tarkastuspisteitä.  Kaupunki on molemmille pyhä, koska siellä on molempien kansojen kantaisän Abrahamin hauta. Vaikka Hebron on Länsirannan aluetta, sinne on rakennettu useita juutalaisia siirtokuntia. Tilanne on herkempi kuin niillä alueilla, joissa siirtokunnat ovat kauempana palestiinalaiskaupungeista.
EAPPI-tarkkailijat ovat vapaaehtoisia eri alojen ammatti-ihmisiä, mm. teologeja, toimittajia, psykologeja, lääkäreitä ja juristeja. He toimivat vapaaehtoisina kukin kolmen kuukauden ajan ja elävät Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa paikallisten parissa kuunnellen heitä. Heidän tehtävänsä on suojella rauhanomaisin keinoin esimerkiksi lapsia koulumatkalla tai paikallisia yrittäjiä heidän työssään ja raportoida mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista. Yhteistyötä tehdään israelilaisten, palestiinalaisten ja kansainvälisten rauhan puolesta toimivien järjestöjen ja yhteisöjen kanssa. Suomesta EAPPI-vapaaehtoisia välittää Kirkon Ulkomaanapu.
POHDITTAVAA KUOPION HIIPPAKUNNAN SEURAKUNNILLE
Matka herätti ajatuksia, joita on tärkeää pohtia rovastikunnissa ja seurakunnissa. Haastan syventämään yhteistyötä esimerkiksi seuraavin tavoin:
-          rukoilkaa kumppanikirkon ja Lähi-idän rauhan puolesta
-          solmikaa suhteita ja tukekaa kirkon työtä
-          tehkää nimikkosopimus Suomen Lähetysseuran kautta
-          rohkaiskaa seurakuntalaisia ottamaan kummilapsia kouluista Suomen Lähetysseuran kautta
-          matkustakaa Pyhälle Maalle, vierailkaa kouluissa ja seurakunnissa
-          turistimatkalle sopivia käyntikohteita on paljon, muun muassa nämä: Lunastajan kirkko Jerusalemin Vanhassa kaupungissa, Pyhän haudan kirkon vieressä, Kansainvälinen keskus Betlehemin alakaupungissa, Ympäristökasvatuksen keskus Beit Jalassa,  Jordanian puolella Johannes Kastajan kastepaikalle rakennettu hiljentymisen keskus kirkkoineen sekä lisäksi Suomen Lähetysseuran työkeskus Jerusalemissa
-          erinomainen majapaikka on Beit Jalassa kirkon oma Abrahams Herberge –hotelli, jossa ryhmämme majoittui. Hotellilla on myös nuorisohostelli. 
-          kutsukaa vieraita seurakuntiinne
”Kun käytte luonamme, teette meidät näkyviksi Kristuksen koko kirkossa”, kiitteli eräs Ramallah’m seurakuntalainen seurakuntalainen meitä vierailustamme.

FAKTOJA JORDANIAN JA PYHÄN MAAN EV.LUT. KIRKOSTA

-          kirkon juuret Saksan ja Englannin evankelisten kirkkojen lähetyksessä
-          itsenäistyi vuonna 1979
-          noin 2000 jäsentä, koulujen kautta kirkko vaikuttaa laajemmalle kuin vain jäsenistöönsä
-          piispa Munib A. Younan vuodesta 1998, uudeksi piispaksi valittu Jerusalemin seurakunnan pastori Ibrahim Azar, siirtymäaika on noin vuosi
-          seurakunnat Ammanissa, Jerusalemissa, Betlehemissä, Beit Sahourissa, Beit Jalassa ja Ramallah’ssa
-          kahdeksan pappia
-          ensimmäinen nainen vihitään pappisvirkaan 2017
-          lähemmin kirkkoon voi tutustua osoitteessa http://www.elcjhl.org/ Nettisivujen uutisvirtaa päivitetään jatkuvasti ja kuvagalleria on erinomainen. Helmikuun 2017 kuvista saattaa löytyä tuttujakin.
Teksti: Jaana Marjanen
Kuvat (c) King Tours / Stina Lindgård