6.12.2017

Piispa Jari Jolkkosen puhe itsenäisyyspäivänä Kuopion tuomiokirkossa 2017

Kun Kristus sanoo ”tehkää parannus” tai ”kääntykää” (Matt. 4:17), hän tahtoo, että kristityn koko elämä on katumusta, kääntymystä, oman elämän korjaamista, ”pieneksi kasvamista”. Tämä oli aneteeseistä tärkein, ja sen sanoma armosta kaiken ydin.

 

Saarna itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa 6.12.2017 Kuopion tuomiokirkossa
Jeesus sanoi: ”Mitä arvelette: jos jollakulla on sata lammasta ja yksi niistä eksyy, niin eikö hän jätä ne yhdeksänkymmentäyhdeksän vuorille ja lähde etsimään sitä eksynyttä? Ja jos hän sen löytää -- totisesti: hän iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä. Samoin ei teidän taivaallinen Isänne tahdo, että yksikään näistä vähäisistä joutuisi hukkaan.” (Matt. 18:12-14)
Kiitollisuus, nöyryys ja osallisuus – tie onnelliseen ja vahvaan Suomeen
Sisaret ja veljet Kristuksessa,
Rohkenen uskoa, että olemme tänään etuoikeutettuja ihmisiä. Olemme saaneet yhdessä herätä uuteen aamuun, jolloin vietämme vapaan isänmaan – yhteisen, rakkaan ja itsenäisen isänmaan – satavuotisjuhlaa.
Päivän evankeliumissa Jeesus esittää vertauksen sadasta lampaasta, joista yksi katoaa. Mitä tekisi kyyninen palkkapaimen? Hän laskelmoi ja haluaa pysyä mukavuusalueellaan: pääasia, että 99 ovat tallella. Onhan siinä järkeä, jos ajattelemme sataa lammasta yhtenä massana. Mutta hyvä paimen asettaa koko lauman hyvinvoinnin oman mukavuudenhalunsa edelle. Hän rakastaa koko laumaa ja jokaista sen yksilöä. Siksi hän ottaa riskin ja näkee vaivaa: lähtee etsimään sitä yhtä kadonnutta.
Sisaret ja veljet, eikö Jeesus puhu samasta asiasta kuin ne sotiemme veteraanit, joiden kantava periaate oli: kaveria ei jätetä?
Tänään itsenäisyyspäivän kunniaksi haluan pysähtyä hetkeksi Reisjärvellä asuvan Edvin Ilolan tarinan äärelle. Hän täyttää tänä vuonna sata vuotta, saman verran kuin itsenäisyyttään juhliva isänmaamme. Hänen elämässään on paljon samaa kuin Suomen tarinassa.
Edvin Ilola syntyi köyhään perheeseen Reisjärvellä loppukesästä 1917, jolloin Suomi oli vielä osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa. Hän selvisi sisällissodan kauhuista, kävi lyhyen kiertokoulun ja lähti metsätöihin jo teini-ikäisenä. Syksyllä 1939 hänet käskettiin talvisotaan 22-vuotiaana. Siellä on oppi tuntemaan epävarmuuden, nälän, väsymyksen ja kuolemanpelon. Myöhemmin hän kävi läpi vielä jatkosodan everstiluutnantti Paavo Susitaipaleen joukoissa ja osallistui Lapin sotaan. Rintamalla meni viisi vuotta.
Sodan jälkeen Edvin hankki vaimonsa Hiljan kanssa seurakunnalta viisi hehtaaria vesijättömaata ja alkoi rakentaa maatilaa ja perhettä. Sota jätti arvet sieluun. Muistot saarretuksi joutumisesta tai korsuun heitetyistä käsikranaateista tulivat uniin: ”Kun pääsin siviiliin ja kotiin, en saanut kunnolla nukuttua yökausiin. Vaimo sanoi, että heittelehdin levottomasti,” hän kertoo.
Yhteinen elämä Hiljan ja neljän lapsen kanssa sai vähitellen ajatukset pois sodan kauhuista uuteen huomiseen. Askel kerrallaan Edvin ja Hilja ostivat lisää maata, raivasivat sen pelloiksi, rakensivat uuden navetan, pystyttivät päärakennuksen ja tarjosivat lapsille turvallisen kodin. 1950-luvun puolivälissä tilalle saatiin tie. Kymmenisen vuotta myöhemmin hevonen vaihtui traktoriin ja 1970-luvun alussa tilalle hankittiin tilatankki. Eläkkeelle hän jäi 1975. Nyt tilaa hoitaa jo kolmas sukupolvi.
Mitä hän ajattelee kaikesta tästä? Köyhissä oloissa syntyneenä ja parhaat miehuusvuotensa rintamalla kuluttaneena hänellä on monta syytä olla pettynyt, jopa katkera. Kahdeksan vuotta sitten rakas Hilja-vaimo kuoli ja kolme vuotta sitten hän joutui kävelylenkillä vakavaan kolariin. Edvinistä heijastuu kuitenkin toisenlainen elämäntunto.
Ilolan päivät käynnistyvät jo aamulla varhain. ”Herään viideltä, keitän kahvit ja lähden lenkille. Rollaattorin kanssa on mukavaa ottaa joskus juoksuaskelkin, kun siitä voi ottaa tukea”, selvittää rivitalossa yksin asuva leskimies. ”En minä enää kovin kauan potkiskele täällä. Elämä on ollut onnellista. Mitään en vaihtaisi pois, vaikkei kaikki aina ole niin yksinkertaista tai helppoa ollut”, hän sanoo.
On hänellä myös terveisiä meille jälkipolville. Ilolan mielestä suomalaisten pitäisi osata iloita elämästä. Liian moni kulkee suupielet alaspäin ja on tyytymätön kaikkeen.
”Meillä on hyvä, itsenäinen maa, mutta ihmiset ovat kaikesta tyytymättömiä. Mikään ei tunnu olevan hyvin. Suomessa on pitkään ollut hyviä aikoja. Ihmiset ovat tyytymättömiä, kun he eivät tiedä oikeista vaikeuksista,” Ilola pohtii.
Mikä olisi Edvin Ilolan saarna – siis ei vain sanoma vaan saarna – meille tänään itsenäisyyttä juhliville? Voisiko se olla kiitollisuus, nöyryys ja osallisuus.
Ensimmäinen on kiitollisuus. Meillä on tänään lupa olla kiitollisia ja iloisia satavuotiaasta isänmaasta. Meidän kohtalonamme on ollut aina elää ankarassa Pohjolassa ja sotilaallisesti ylivertaisen naapurin kainalossa. Silti hyvä Jumala on johdattanut ja varjellut meitä niin kansana kuin yksilöinäkin. Ankarista alkuehdoista huolimatta olemme monella mittarilla mitattuna yksi maailman turvallisimpia, tasa-arvoisimpia ja parhaimpia valtioita.
Kun yksi ihminen kärsii, tällaiset tilastot eivät tietenkään lohduta. Sinulla voi olla leipähuolia tai terveysmurheita. Saatat surra kuoleman surua tai tuntea itsesi muuten vain murheelliseksi. Kaikkien näiden taakkojen kanssa saat tulla ja olla elävän Jumalan kasvojen edessä ja hänen hoidettavanaan. Kaikista näistä varjoista huolimatta sinulla on lupa olla tänään kiitollinen isänmaasta, keskinäisestä yhteydestä ja koko elämän lahjasta. Siksi kiitämme tänään Jumalaa, elämän antajaa ja kansojen Herraa, hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan.
Toinen on nöyryys. Meillä monta syytä kiitollisuuteen, mutta ei yhtään syytä ylpeyteen. Kun Suomi itsenäistyi, se myös jakaantui. Vain vajaan kahden kuukauden kuluttua itsenäisyysjulistuksesta alkoi verinen sisällissota. Molemmin puolin tapettiin toisia suomalaisia ja syyllistyttiin mielivaltaan, jota tutkijat kuvaavat sanalla ’terrori’. Ei osattu elää itsenäisyyden arvon mukaisesti. Ei osattu elää yhdessä eikä käyttää vapautta oikein.
Tänään me juhlimme itsenäisyyttä, mutta tammikuussa on odottamassa sisällissodan alkamisen muistopäivä. Tänään me juhlimme, mutta meidän on myös pakko kysyä, olemmeko kulkemassa kauemmas toisistamme. Puhummeko erimielisyyksienkin keskellä toisia arvostaen vai toisia halveksien? Pyrimmekö politiikassa etsimään kokonaisetua vai jyräämään jääräpäisesti omaa etua, syöttämään lapaan vaiko tekemään itse maaleja? Haluammeko sovitella yhteen eri näkemyksiä vai nitistää toisella kannalla olevat, ne muut, jotka ovat ”tyhmiä ja pahoja”?
Joskus näkee ihmisen arvioivan omaa elämänsä sanomalla: en kadu mitään. Reformaation 500 vuotta sitten käynnistäneet Martti Lutherin aneteesit alkavat nöyremmin: Kun Kristus sanoo ”tehkää parannus” tai ”kääntykää” (Matt. 4:17), hän tahtoo, että kristityn koko elämä on katumusta, kääntymystä, oman elämän korjaamista, ”pieneksi kasvamista”. Tämä oli aneteeseistä tärkein, ja sen sanoma armosta kaiken ydin. Tarvitsemme Jumalan armoa. Se on ilmaista ja tarjolla jokaiselle. Kun elämämme armon osallisuudessa, se myös uudistaa meitä voimallaan ja vahvistaa hyveitämme.
Kolmas on osallisuus, siis arvostukseen ja huolenpitoon perustuva toisten kantaminen. Sen myös Edvin Ilola on saanut kokea. Kun vihollinen piiritti, kaveria ei jätetty. Kun Hilja-vaimo kuoli, lapset kantoivat surussa. Kun auto runteli, lääkärit ja hoitajat auttoivat takaisin pystyasentoon.
Me voimme pysyä vapaina vain, jos elämme itsenäisyyden arvon mukaisesti: vahvistamme osallisuutta, pidämme huolta kaikista, teemme Suomesta kodin jokaiselle, kutsumme kaikkia rakentamaan sitä. Tästä muistutetaan erinomaisesti myös Kuopin lyseon lukion oppilaiden palkitussa nuorten itsenäisyysjulistuksessa: Tulevaisuuden Suomessa ”jokaisella on mahdollisuus toteuttaa unelmiaan ja rakentaa yhdessä tulevaisuutta. Kenenkään ei tarvitse pelätä tai olla yksinäinen. Tällaisen Suomen voimme luoda, jos teemme sen yhdessä,” nuoret sanovat.
Kristillinen usko perustuu siihen, että ”kaveria ei jätetä” ei ole ainoastaan veteraanien keksintöä, vaan itse Jumalan oma luonto. Vertauksellaan kadonnutta lammasta etsivästä paimenesta Jeesus tahtoo sanoa: näin Jumala toimii. Hän johdattaa meitä sekä kansana että yksilöinä. Kun hän huomaa yhden joutuneen hukkaan, hän näkee kärsivällisesti vaivaa ja etsii rakkautensa pakottamana kadonnutta poikaansa ja tytärtään. Tällainen paimen näyttää meille tietä ajalliseen hyvinvointiin. Tällainen paimen tahtoo johdattaa meidät taivaan juhlapöytään ja iankaikkiseen valtakuntaansa.