10.11.2017 klo 18:30

Piispa Jari Jolkkosen puhe Martinpäivän kirkkojuhlassa 10.11.2017

Myös Luther ymmärtää sen, mikä Augustinus, Calvin ja nykyiset musiikkiterapian tutkijat: musiikki vaikuttaa erityisen vahvasti ihmisen tunne-elämään. Mutta Lutherille tämä ei ole ongelma, vaan lahja.

Pyhä Musiikki – Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi

Puhe Martinpäivän kirkkojuhlassa 10.11.2017 Kuopion tuomiokirkossa

Yleisesti on tiedossa – tai ainakin toivon olevan tiedossa – että joistakin keskiajan uskonnollisista virtauksista poiketen luterilaisuus otti myönteisen kannan tieteiden ja taiteiden vaalimiseen. Siksi meillä vaikuttaa Kuopiossa Luterilaisen Kulttuurin Säätiö, joka omalta pieneltä osaltaan pyrkii vaalimaan tätä perintöä. Erityisen arvon sai musiikki. Luterilainen reformaatio synnytti rikkaan virsilauluperinteen ja antoi myös poikkeuksellisen voimakkaan impulssin kirkko-, taide- ja konserttimusiikin kehitykselle.

Tämä ei kuitenkaan ollut itsestään selvyys. Kirkkoisä Augustinus, kalvinistinen reformaatio keskiajalla ja myöhemmin pietismi ovat suhtautuneet eri syistä ennakkoluuloisesti musiikin lahjaan. Miten tämän on mahdollista?

Uskon, että yksi syy on musiikin vahva vaikutus affekteihimme, siis kokemukseen ja tunne-elämään. Jos ette usko, kuunnelkaa omaa sieluanne, miten se herkistyy soitosta tai laulusta, joskus aivan yllättäen. Ja jos ette sittenkään usko, katsokaa televisiosta yksi Vain elämää –jakso, jossa kuuluisat artistit esittävät toistensa lauluja. Ystäväni Jaakko Heinimäki twiittasi kerran: Jos vietäs papit leirikeskukseen pitämään toistensa saarnoja, itkisköhän ne? Tuskin. Mutta musiikki läpäisee sydämemme ja koskettaa myös sellaisia mielen kerroksia, johon argumentointi ja älyllinen puhe ei koskaan voi päästä.

Vanhassa testamentissa puhutaan paljon soittamisesta ja laulamisesta. Koko psalmien kirja on syntynyt laulukirjaksi, jota käytettiin sekä Jerusalemin temppelin rikkaassa jumalanpalveluksessa että yksityisessä hartaudenharjoituksessa. Myös Uusi testamentti kehottaa sekä soittamaan että laulamaan Jumalan kunniaksi, kuten käy ilmi vaikkapa Virsikirjan alussa olevasta Kolossalaiskirjeen kehotuksesta.

Pyhä Augustinus, Pohjois-Afrikassa 400-luvulla vaikuttanut kirkkoisä ja kristikunnan suurin teologi, piti musiikkia jumalanpalvelukseen sopivana, mutta hänellä oli siihen myös monia epäluuloja. Hänen kääntymyksessään kristityksi musiikilla oli suuri merkitys: ”Kun kuuntelin Milanon kirkkokuoron laulua, kyyneleet virtasivat silmistäni”, hän muistelee Tunnustuksissaan. Toisaalta Augustinus kipuilee myöhemmin piispana huomatessaan, että joskus hän vaikuttuu psalmin tai virren sävelmästä ja kauneudesta niin paljon, että unohtaa sen hengellisen sanoman. Sävel voi saada ihmisen liikuttuneeksi, joskus jopa hurmokseen. Tämä oli huolestuttavaa Augustinukselle, joka antiikin kreikkalaisen filosofian ihanteiden mukaisesti ajatteli, että ihmiselle on parempi, että järki hallitsee tunteita ja viettejä. ”Niin horjun sinne tänne, toisaalta ajattelen nautinnon vaaraa, toisaalta muistan kokemaani siunausta,” hän vaikeroi.

Sama huoli vaivasi myöhemmin Lutherin taistelutovereita. Andreas Karlstadt, Lutherin professori-kollega Wittenbergissä, esitti väitöslauseissaan ”De cantu gregoriano” 1522, että musiikki häiritsee todellista hartautta, siksi messussa olisi sallittava vain yksinääninen laulu. Luther piti hänen näkemyksiään liian äärimmäisinä, ja Karlstadt ajautui ulos reformaatiosta.

Ulrich Zwingli, kalvinilaisuuden kantaisä, oli itse taitava kamarimuusikko, mutta jumalanpalvelukseen musiikki hänen mielestään ei sopinut. Jumala-suhde ja esteettinen nautinto oli tiukasti erotettava toisistaan. Virsikirjan alussa siteerattua Kolossalaiskirjeen kohtaakin Zwingli tulkitsi niin, että apostoli kieltää ääneen laulamisen, tämä kun kehottaa veisaamaan Jumalalle ”sydämissänne”. Calvin oli tässä porukassa varovaisen liberaali, sillä hän salli yksiäänisen psalmilaulun. Mutta hänkin pelkäsi taidokkaan kuorolaulun ja urkumusiikin vieroittavan seurakunnan Jumalan sanan kuulemisesta.

Myöhemmin sama ennakkoluuloisuus vaivasi myös pietismiä. Saatettiin pelätä, että uskova kokee musiikin Jumala-suhteen kilpailijaksi. Esimerkiksi J. S. Bach törmäsi pietistisiin ennakkoluuloihin toimiessaan 1707 Pyhän Blasiuksen kirkon urkurina Mühlhausenissa, missä hänellä oli esimiehenään pietistinen pappi. Näkemyserot kärjistyivät niin, että Bach pyysi eroa virasta ja kausi jäi vain vuoden pituiseksi. Hyvä, että vaihtoi seurakuntaa. Ajatelkaa mitä maailma olisi menettänyt, jos hän olisi jäänyt kärvistelemään ryppyotsaisen kirkkoherran puristukseen.

Martti Lutherin musiikin teologia poikkeaa merkittävästi tästä kipuilijoiden joukosta. Myös Luther ymmärtää sen, mikä Augustinus, Calvin ja nykyiset musiikkiterapian tutkijat: musiikki vaikuttaa erityisen vahvasti ihmisen tunne-elämään. Mutta Lutherille tämä ei ole ongelma, vaan lahja. Juuri siinä on musiikin voima ja lahja, että se puhuttelee intellektin lisäksi myös sydäntä. Juuri siksi musiikki sopii erityisen hyvin yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiseen hartauden harjoitukseen! Juuri siksi se sopii myös murheen karkotukseen ja kaikkeen inhimilliseen elämään.

Esipuheessaan säveltäjä Georg Rhaun teokseen ”Symphoniae iucundae” hän puhuu musiikin terapeuttisista vaikutuksista myönteisesti mahdollisuutena, ei ongelmana: ”Jos haluat tehdä masentuneesta iloisen, röyhkeästä sävyisän, jos haluat rohkaista arkaa, nöyryyttää ylpeää tai tehdä muuta vastaavaa, mikä palvelee sinä paremmin, kuin tämä korkea, kallis ja jalo taide.” Siksi se sopii hyvin sekä messuun että arkielämään. Kirjeessään eräälle säveltäjälle Luther rinnastaa musiikin vaikutuksen Jumalan sanaan: ”Sillä teologian ohella vain musiikki pystyy saamaan aikaan rauhaa ja iloista mieltä, niin että paholainen, kaiken murehtimisen ja levottomuuden isä, pakenee musiikin ääntä melkein yhtä kiireellä kuin teologian sanaa.”

Kun Luther puhuu ”pyhästä musiikista”, sacra musica, kyse ei ole siitä, että pyhä musiikki on erotettava maailmallisesta musiikista, vaan siitä, että musiikki itsessään on Jumalan hyvä ja pyhä lahja. Se voi olla korkeatasoista tai heikkotasoisempaa, mutta milloinkaan se ei lakkaa olemasta Jumalan lahja. Niinpä hän kirjoittaa: ”Rakastan musiikkia. Minua eivät miellytä hurmahenget [viittaus Karlstadtiin ja Zwingliin], jotka halveksivat sitä. Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja, ei ihmisen aikaansaannos, se tekee mielen iloiseksi, karkottaa paholaisen ja synnyttää viatonta iloa.”

Lutherin ystävä, kanttori ja hovisäveltäjä Johan Walter (1496-1570), jonka musiikkia tänään kuulemme, sanoi uskonpuhdistajasta: ”Monta miellyttävää hetkeä olen hänen kanssaan laulaen viettänyt ja olen usein nähnyt, kuinka laulaminen saa tuo rakkaan miehen hilpeäksi ja hengessään iloiseksi. Paljostakaan laulamisesta hän ei ollenkaan väsähtänyt.”

Johan Sebastian Bach käyttää kenraalibasson ohjeissaan vuodelta 1738 käsiteparia Jumalan kunniaksi (laudatio Dei) ja mielen rakennukseksi (recreatio cordis): ”Kaiken musiikin, siis myös kenraalibasson päämäärä ja perimmäinen syy ei voi olla mikään muu kuin se, että se on olemassa Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi.” Toisin sanoen musiikin välityksellä ihminen saa kiitää Jumalaa, mutta myös valittaa hänelle. Ja toiseksi musiikki voi myös luoda rikkinäisen, väsyneen ja surullisen sydämen kokonaan uudeksi, sillä sitä recreatio cordis sananmukaisesti tarkoittaa.

Edellä on käynyt selväksi, että Luther vapautti musiikin teologisten ennakkoluulojen vankilasta ja loi perustan rikkaalle ja monipuoliselle musiikkiperinteen vaalimiselle luterilaisissa kirkoissa. Sitä perinnettä ovat jatkaneet esimerkiksi J.S. Bach, Felix Mendehlsson, Erkki Tuppurainen ja Jaakko Löytty. Se on myös meidän tehtävämme, ja yhdistää sekä muusikkoja että meitä musiikin ”kuluttajia” ja ”nauttijoita”.