8.7.2017 klo 13:00

Piispa Jari Jolkkosen puhe Nilsiän herättäjäjuhlien päiväseuroissa 8.7.2017

Virkatehtäviini kuuluu nykyään vierailu vankiloissa. Jokainen aavistaa, että muurien sisään kätkeytyy paljon raadollisuutta ja karuja kertomuksia. Ei sinne helppo ole mennä.

Toisaalta juuri vankien kohtaamisessa on jotakin pysäyttävää. Muurien sisällä ollaan piilossa julkisuudelta, mutta usein elämän ja Jumalan edessä niin paljaana kuin ihminen voi olla. Oppiarvot ja saavutukset saa jättää vankilan portille. Aika vähän on käyttöä munkkilatinalle tai idealistiselle kukkaispuheelle. Aika turhaa on teeskentely tai oman oppineisuuden esittely.

Sen sijaan kysymys armosta, siis Jumalan armosta, josta Nilsiän Herättäjäjuhlien tunnuskin puhuu, se suorastaan huutaa ratkaisua. Kaiken tekemäni jälkeen, mistä löydän armollisen Jumalan? Hyväksyykö Jumala minut, kaikesta huolimatta? Entä jos hyväksyy, voiko hän myös uudistaa minua armollaan, vai pitääkö minun jäädä entiseen kurjuuteeni? Toimiiko Jumalakin, niin kuin se entinen pappi, joka erehtyi vankilakirkon lopuksi toivottamaan tiilenpäitä lukevalle seurakunnalleen ”monia, monia, monia armorikkaita vuosia”?

Rakas seuravieras, saatat kysyä, miksi puhun vangeista, eihän tässä nyt istuta rikosseuraamuslaitoksen neuvottelupäivillä? Siksi, että kuva ihmisestä vankilassa kuvaa koko lännen kirkon, ja siten myös herännäisyyden ihmiskäsitystä, ihmisen tilaa Jumalan edessä, teologista antropologiaa, niin kuin hienosti sanotaan.

Luterilainen reformaatio ei halunnut kehittää uutta armo-oppia, vaan päinvastoin palauttaa voimaan Paavalin, Augustinuksen ja lännen kirkon armo-opin. Sen lähtökohtana oli sen tunnustaminen, että ihminen on muurannut itsensä vankiselliin, jonka lukkoja hän ei pysty itse sisäpuolelta avaamaan. Tarvitsemme apua ulkopuolelta. Ja juuri tämä on nöyryyttävää. Se loukkaa luonnollista pyrkimystämme autonomiaan.

Meidän tilanteemme voi olla jopa oikeaa vankia vaikeampi. Kaltereiden ympäröimä oikea vanki sentään tunnistaa nöyrästi tilansa, mutta meillä on jatkuva kiusaus julistaa itsemme vapaiksi ja vanhurskaiksi. Se käy usein tiedostamatta ja kietoutuu hyviin aikomuksiimme. Se voi paljastua innokkaana parannuksena toisten synneistä. Se voi ilmetä hyväntahtoisissa uudistusvaatimuksissa, jotka itsen sijasta esitetään muille: toisille ihmisille, kirkolle tai yhteiskunnalle. Helppo on arvostella hahmottomia instituutioita ja torua kirkkoäitiä tai toisia krisittyjä – sillä pääsee usein julkisuuteenkin – omien syntien tunnustaminen ja oman elämän korjaaminen on paljon vaikeampaa.

Hyvä seuravieras ja rakas rikoskumppani. Pyydän, älä loukkaannu, jos puhun sinusta ja minusta vankina. Sellaiselle paikalle Pyhä Kirja meidät asettaa. Olisi paljon helpompaa väittää, että ei hätää, ehjiä, vapaita, terveitä ja pyhiä tässä ollaan, hajaantukaa ja menkää kotiin.

Kokemukseni mukaan rangaistusta suorittava ihminen toivoo usein erityisesti kahta asiaa, hyväksymistä ja elämän uudistusta. Vanki kaipaa sellaista Jumalaa, jonka Kristus piirtää eteemme Tuhlaajapojan Isässä: Isä näki pojan, heltyi sydämessään, juoksi vastaan, sulki syliinsä ja suuteli omaa lastaan. Ei mitään kuulusteluja, ei mitään selvityspyyntöjä. Pelkkää hyväksyvää armoa ja lempeää rakkautta, syliin ottamista ja iloa keskinäisestä yhteydestä.

Tällainen Jumala sinulla on. Jo kasteessa hän on ottanut sinut omakseen. Kristuksen persoonassa hän avaa lukkosi ja tulee hiljaa vierellesi. Älä loukkaannu häneen, vaikka hänen nimissään on tehty myös pahaa ja vaikka jotkut hänen seuraajansa vaikuttavat kummallisilta. Hän on tie, totuus ja elämä. Paavalin sanoin: Suostu sovintoon hänen kanssaan.

Ehdottoman hyväksymisen lisäksi vanki toivoo myös, että paha jää taakse ja elämä uudistuu: että vuotavat haavat sidotaan, nälkä ja jano sammutetaan ja likaiset vaatteet vaihdetaan puhtaisiin, niin kuin Tuhlaajapojalle. Että Jumala myös korjaa, muuttaa ja uudistaa armollaan.

Tällainen Jumala sinulla on. Luterilaista reformaatiota on syytetty joskus halvan armon julistuksesta, sellaisesta, joka antaa alibin hengelliselle välinpitämättömyydelle, jopa synnille. Joskus olemme antaneet kritiikille aihetta. Olemme ymmärtäneet armon kapeasti pelkästään olemassa olevan tilan hyväksymisenä ja kieltäytyneet tunnustamasta Jumalan armon uudistavaa ja muuttavaa voimaa.

Näiden Nilsiän herättäjäjuhlien tunnus ”uudistat armollasi” muistuttaa, että Jumalan armo merkitsee sekä hyväksymistä että elämän uudistusta. Se perustuu yksin Jumalan omaan rakkauteen, siksi kukaan ei voi sitä ostaa eikä ansaita, vaan annetaan meille ilmaiseksi jo kasteessa. Jumalan armo ei siihen pääty, siitä se vasta alkaa. Armo on myös uudistava voima, joka jatkuvasti lohduttaa kärsimyksissä, vahvistaa kiusauksissa ja kuljettaa tiellä kohti taivaan kotia.